|
|
|
Aila Korpinen (os. Alanko):
Minun Heinolani
Unohtumaton Heinola
”Katso näitä kuvia!
Tunnetko?” ”Heinola!” kiljaisin vastaukseni äidille ja osoitin yhtä
kuvaa. Lehdessä oli kilpailu, jossa piti tunnistaa kaupunkeja. Olin
toisella kymmenellä. En ollut unohtanut. Komeasta rautatiesillasta ei
voi erehtyä, vaikka en ollut neljän ikävuoden jälkeen sitä nähnyt.
- Äiti, olenko nähnyt unta vai tottako lienee?
Aurinko paistaa.
Portista tulet henkselihaalareissa, baskeri kallellaan
kasvoillasi iloinen rakkaittesi tuntemisen hymy.
väkeä lappaa ympärilläsi, isän kanssa odotamme.
Saavut ja syliisi minut sieppaat.
Sivuvaunuun istumme, ja isä huristaa meidät pois.
Toisen kerran sillalla korkealla latvustojen yllä seisomme,
alas katselemme vettä, puita ja kirkkautta.
Lehvien keskellä paisteen suojassa saaren pieni vaja.
- Isä on tuolla, sanot.
Seuraava muistikuva mielessäni:
isä nostaa minut korkealle ilmaan.
Olen taas iloa täynnä.
- Totta se on Voitko muistaa?
Olithan alle kaksi toukokuussa,
kesäkuun viimeisen lapsi.
Keväitten
kohinoita tarinani alkaa näin kirjoituspiirimme antologiassa 2001. Olen
iloinen noista ensimmäisistä muistoistani Heinolasta. Silta oli varmaan
jo silloin ihailuni kohde. Vasta paljon myöhemmin sain kuulla, että isä
on ollut sitä rakentamassa. En ole vielä aikuisena käynyt katsomassa
Siltasaaren pajan raunioita enkä maisemaa sillalta. Minun rakkauteni
järveen ja veteen on lähtöisin noista synnyinseudun maisemista. Olen
myöhemmin asunut järven rannalla kouluvuoteni, ja kesämökkimme on
Keski-Suomessa. Tietynlainen sadunhohde kultaa Heinolan muistojani,
sillä olin paljon isän kanssa.
Vanhemmat kävivät eri vuoroissa vaneritehtaalla työssä. Olin
luultavasti talon toisessa päässä vuoronvaihdon aikana, ellei ilma
sallinut toisen ottaa minua mukaan. Kaupunki oli silloin pieni, väkeä
kymmenesosa nykyisestä. Syntymäni aikoihin asuimme keskustan
puutalossa, Harjukatu viidessä,
aivan vieressä, mihin siskoni saapui vuosikymmenien jälkeen tullessaan
työhön. Tuota asuinsijaa en voi muistaa. Vanhempani muuttivat
Jyränköön, joka oli silloin maalaiskuntaa ja josta on muistikuvia jo
aika paljon. Paritalon pihapiirissä oli ulkorakennus ja kaivo, josta
veivattiin vesi ylös. Juhannusruusupensas oli talon päädyssä. Olin sen
luona kuvassa täyttäessäni kaksi ja kolme vuotta. Heinolassa ei ollut
valokuvaamoa. Isä otti paljon ihmisille kuvia työnsä ohessa ja omia oli
runsaasti. Äidin kanssa kuljin tietä päivänkakkaroiden ja heinien
liehuessa tuulessa tien varrella peltojen keskellä. Kipaisin toisinaan
kysyttyäni luvan pellon toiselle puolelle leikkimään pieneen mökkiin
lehtipuiden keskelle.
Omassa pihassa oli kyllä paras kaverini, vuotta vanhempi Pekka.
Tein usein perässä kaiken, mitä hänkin. Äitini kertoi, että kerran
Pekka oli pidellyt housunhalkoaan ja sanonut: ”Rlatio sanoo pims.” Minä
kaikuna perässä ottaen myös käsin samasta paikasta kiinni. Radio oli
melko harvinainen silloin. Omatuntoani kolkutteli kerran, kun meillä
oli katseltavana albumi. Hän houkutteli minua repimään kuvia irti.
Aluksi estelin, ettei niin saa tehdä, mutta mukaan menin. Äiti saapui
kesken kaiken, ja toruja tuli.
Isäni lempinimi oli ”Iso-Matti”. Hänen pituutensa oli noin 180
tienoilla, mutta hartiat olivat leveät ja voimaa oli. Äiti kertoi
tarinan. Isä odotteli linja-auton ulkopuolella sen lähtöä. Paikalle
saapui kaksi humalaista alkaen öykkäröidä ja yrittäen saada tappelua
aikaan. Isä ei puhunut mitään, meni ja otti pitkänokkaista autoa
keulasta ja heivautti sen sivulle. Oli tullut hiljaista. Olen monesti
ajatellut, mitä sisällä istujat ajattelivat. Nousiko hätääntynyt
hälinä, vai ajateltiinko: ”Hyvin teit, Iso-Matti.”
Kesäisin äidin kanssa läheisellä rannalla nautimme vaatteiden
pesemisestä. Isä oli tehnyt minulle pienen pyykkilaudan ja
silitysraudan, jolla kolmevuotiaasta asti puhtaat nukenvaatteet
silisivät. En muista kertaa, jolloin pyykillä kysyin: ”Äiti, juonko?”
”Älä hyvän tähden! Se on myrkkyä.” Ajan tavan mukaan lipeäkiveä
käytettiin, ja palanen oli liossa juomalasissa. ”On hyvä, että kysyit
aina ennekuin teit.”, sanoi äiti, kun myöhemmin katsoin lipeävettä
juonutta, kuihtunutta istuvaa lasta lehden kuvasta. Vieläkin näen hänet
selvästi ajatuksissani.
Saariretket olivat kesän kohokohtia. Isän vene oli kaupungin puolella.
Tavallisin retkipaikka oli Koskisaari. Luonnonhelmassa me kolme söimme
eväitä ja liikuimme. Toisinaan oli ystäväperhe mukana. Minulla on
tallella isän matkoja varten tekemä käsien taitava tuote: tiinumainen,
katajapuinen, pieni voirasia, jonka kansi sulkeutuu sirosti veistetyllä
puutapilla. Isän moottoripyörällä päästiin liikkumaan kauemmaksi,
vaikka en tarkkaan voi muistaa paikkoja enkä matkojakaan.
Olen varmaan usein kävellyt läheisellä harjulla, kuten myöhemmin toisella harjulla kotini lähellä.
Luonto on tullut tärkeäksi jo silloin. Olivatko tulevaisuuden
ammattiaineksetkin peräisin jo tuolta ajalta, kun olen biologiaa ja
maantietoa opiskellut sekä opettanut? Muistan kysyneeni kukkien nimiä
äidiltä. Joskus olin kyllä näyttänyt päivänkakkaraa lapsenrattaissa
istuessani ja tuumannut: ”Kato, postimerkki!”
”Äiti, miten nuo sinun sormesi oikein loukkaantuivat?” ”Minä olin
vaneritehtaan leikkurilla työssä. Silloin se oli kaksin tehtävää. Olin
ottamassa soiroja käsiini, kun työtoveri polkaisi katsoen muualle.
Sormenpäät joutuivat terän alle. Kynnet ovat lyhyemmät ja kasvavat
tuollaista koppuraa. Kauan sain käsiä parannella. Kun kävi siteitä
vaihdattamassa, aina tuli uutta vuotoa, kun harso tarttunut kiinni.”
Minua kauhistutti tuollainen yhdistelmä. Oli se muuttunut jo äidin
aikana.
Pääsin läheisen kansakoulun joulujuhlaan 1940. Ensimmäinen muistikuva kuusijuhlasta:
Pieni poika – valkoinen paita ja rusetti leuan alla
yhtä pieni tyttö – yllään punainen samettimekko
ja kiiltonahkakengät
ikää kaksi kolme vuotta,
paljon väkeä ja valoa,
aula portaat sekä pieniä kavereita,
mutta ohjelmaa en muista.
Hauskempaa oli karata äidin sylistä.
Heinolan
muistoihin aloitin runoni, jonka kerran tein yläasteelaisten
joulujuhlaan. Jouluaattona isä istuu tuolilla, ja valkotakkinen
joulupukki jakaa lahjoja. Äitiä ei näkynyt. ”Eipä tietenkään näkynyt,
olin se valkotakkinen. Eikö ollutkin muhkea joulupukki?” ”En minä sitä
huomannut.” Vähän yli vuorokauden kuluttua joulupäivänä pikkuveljeni
syntyi. Olimme menossa synnytyslaitokselle vauvaa ja äitiä katsomaan.
Isällä oli potkukelkka, mutta kävelin sen vieressä. Kadut olivat
tyhjät, jonkun liikkeen ohi kävelimme. Mielikuva on keltaisesta
puurakennuksesta. ”Oli niin kova pakkanen, että isä oli pannut sinut
kävelemään, jotta et paleltuisi, mutta olit kulkenut äärimmäisen
hitaasti.” En etanamaista juntturointiani muista.
Olisin hoitanut vauvaa mielelläni, mutta äiti ei luottanut 3½-vuotiaan
taitoihin. Kerran äidin mennessä jotain hakemaan keittiöstä nostin
pikkuisen syliini ja laskin pian takaisin vuoteelle. Äiti tuli kamariin
ja moitti. ”Mistä sinä tiesit, että olin ottanut vauvan?” ”Kun sinä
olit laittanut hänet vatsalleen. Kuulin keittiöön, kun itku alkoi
kuulua tukahtuneelta. Lähtiessä hän oli selällään”, kertoi äiti, kun
vuosia myöhemmin asiasta kyselin.
Isästä sain nauttia eniten lapsena, pikkusiskoni ei tiedä hänestä kuin
toisten puheista ja kuvista. Veljellä on joitain sentään muistikuvia.
Nuo Heinolan vuodet olivat onnellisinta lapsuuteni aikaa. Sota tuli
sotkemaan perhe-elämämme. Talvisodan aikaan isälle tuli valtiolta
työmääräys. Tehdas oli anonut hänet pois sodasta. Minä en
maailman asioista tiennyt, en ainakaan muista. Ehkä huolet salattiin
pieneltä. Jatkosodan tullessa muutimme Heinolasta pois 1941. Isä joutui
rintamalle, sairastui sillä tuberkuloosiin ja kuoli 10.2.1945, päivänä,
jolloin Anja-sisko täytti puoli vuotta ja oli Elinan nimipäivä. Äidin
nimi oli Iida Elina, lempinimenä Elli, jota hän käytti mm. Heinolan
vuosinaan.
Meni vuosikymmeniä ennen kuin uudelleen tutustuin Heinolaan. Joskus
ajoimme kaupungin läpi Lahteen mennessä. Uteliaana katselin auton
ikkunasta tuttua ja tuntematonta. Anja siirtyi työhön Heinolaan. Aluksi
hän oli siellä viikot, vaikka Lahti oli kotipaikka. Kun koko perhe
muutti Jyrängön omakotitaloon, kävimme kylässä usein. Heinolasta tuli
varsinainen juhlakaupunki: ripille pääsyä, syntymäpäiviä, virkaan
astumista, eläkkeelle jääntiä, häät… Tutuksi tulivat kirkot,
seurakuntatalo ja Itä-Häme- talo. Anjan täyttäessä 50 vuotta äitimmekin
oli mukanamme. Tunteet myllersivät sisälläni, kun kuulin, että äiti ja
isä oli vihitty vanhan pappilan keltaisessa kamarissa. Katselin
kaunista huonetta. Mitähän äiti ajatteli? Myöhemmin illalla me kolme
sisarusta kuljimme Jyrängössä. Anja kertoi meille kaupungista ja
asioista. ”Tässä jossain on ollut kotinne.” Taloa ei enää ollut eikä
peltoakaan, vaan matalia kerrostaloja ja omakotitalojakin lähettyvillä.
Hämmästyin, miten
lähellä rantaa olimme asuneet ja retkisaaremme, Koskisaari, oli melkein
vieressä. Pienen lapsen etäisyydet ovat olleet toisenlaisia kuin nämä
nykyiset.
Olen nauttinut sisävesiristeilystä sisaren perheen kanssa.
Samalla sai tietoa kaupungista. Toisella lailla nautimme
vesimatkasta hänen tyttärensä häissä, kun maaseurakunnan kirkossa
vihkimisen jälkeen siirryimme juhlimaan Casinon rannasta
sisävesilaivalle sen käväistessä eteläisellä Päijänteellä Kalkkisten
kanavan kautta.
Kävelyretket Jyrängön kuntopoluilla eivät unohdu. Kasvillisuutta tutkin
aina, linnut kuuntelen ja muutkin eläimet huomaan, vaikka en enää niitä
opetakaan. Työn takia en ole päässyt aikoinaan kangasvuokkojen
kukkimisaikaan, mutta varmaan vielä joskus se toteutuu, kun pikku
siskokin on jo eläkkeellä.
Kaupungin puoleisella harjulla on toisenlaista katsomista
Harjupaviljonkeineen ja Näkötorneineen. Kaupunki on lähellä.
On tuntunut hyvältä kuulla, kun siskoni tapasi työssään alkuvuosina
vanhoja pappoja. ”Vai olet sinä Ison-Matin tyttö?” Joku toinen
oli nuorena poikana päässyt moottoripyörän kyytiin ja kolmas
tukanleikkuun palkaksi. Iloisia muistoja oli ollut kaikilla.
Joskus olen miettinyt, olisinko ilman sotaa vieläkin heinolalainen.
käynyt siellä kouluni, opiskellut ja pääsyyt töihin synnyinseudulle.
Käydessäni siskon luona luen paikalliset lehdet ja pysyn ajan tasalla.
Surulliseksi tulin luettuani Lintupuiston lopettamisesta. Monet kerrat
on siellä lasten kanssa vietetty nautittavia hetkiä. Hartaasti toivon
kaupungin selviävän vaikeasta ajasta ja elinkeinoelämän elpyvän
kukoistukseen. Toivon myös Heinolassa säilyvän vanhoja rakennuksia,
eikä lama veisi niitä mukanaan. Puistojen ja veden voima pitää
kaupungin Itä-Hämeen helmenä.
Ensimmäinen maisema
Ylhäällä sillan ylväs kaari
ja junan kuuluva kolina.
Alhaalla lehtevä saari
ja veden raikas solina
Kiskoja pitkin kulkevi tie
hohtelevi järven vesi.
Ylös askeleeni vie.
Rinnassa tuntuu mesi.
Synnyinkaupungin kuvat
syvälle sisälle piirtyy.
Näen vielä monet tuvat,
vaikka kauas kaikki siirtyy.
|
|
