Anja Mastosalo: Minun Heinolani

Siltojen kaupungin
kotiseutuyhdistys
itäisessä Hämeessä

Anja Mastosalo:

Minun Heinolani

Juurillani

Elokuun puolenvälin vehmaus verhoaa jyhkeää siltarakennelmaa. Kävelen tyttäreni kanssa Harjukadulta sillalle. Kuljemme ensimmäistä kertaa 50-vuotiasta Heinolan rautatiesiltaa, jota isäni on ollut tekemässä. Vesi vilkkuu alhaalta lautojen ja tukilankkujen välistä. Huikean pelottavaa katsoa jalkoihin. Pyrin kääntämään katsetta upeisiin maisemiin ylävirran suuntaan. Jännitystä ja pelon sekaista tunnelmaa tuo lisäksi sukupolvien ketjun yhdistyminen. Olen juurillani, isäni jäljillä, vaikka en ole syntynyt Heinolassa.

    Hälvennän omaa jännitystäni ja pysähdyn ensimmäisen tukirakennelman kohdalla katsomaan myös alavirralle. Kauniit, vanhat männyt viestivät menneistä vuosikymmenistä sähkölinjan takana. Kerron lapselle: ”Kuule. Minun isäni, sinun pappasi on ollut tekemässä tätä siltaa. Tämä valmistui jo 50 vuotta sitten eli hieman ennen kuin isä tunsi edes minun äitiäni.” Selvästi yhdeksänvuotias ilahtuu saadessaan näin konkreettisen tunnun pappaansa, jota hän ei ole koskaan nähnyt.

    En minäkään ole isääni tavannut, sillä sotasairaalasta saamansa tuberkuloosin vuoksi minä en päässyt koskaan isän syliin. Isäni oli seisonut oviaukossa seuraamassa kamarin kastehetkeä, kun minut päivän vanhana kastettiin. Ja saman tien kyydittiin hevosella lähimmälle rautatieasemalle. Junalla pääsin kummin saattelemana lastenkotiin. Isä menehtyi vaivoihinsa, kun olin päivälleen puolivuotias.

    Rautatiesilta antaa minulle juuret Heinolaan. Jatkan tyttärelle: ”Tätisi eli minun sisareni syntyi, kun äiti ja isä asuivat tuossa Harjukadulla parin korttelin päässä siitä, missä meillä nyt on asunto. Ja enosi syntyi, kun vanhempani olivat muuttaneet Jyränköön, tuonne koulun lähelle. Se kuului silloin Heinolan maalaiskuntaan.”

    Jatkamme siltaa pitkin yli asti ja käymme katsomassa Jyrängön alkuosaa. Vanhoja rakennuksia näkyy vielä mutkittelevan Jyrängönkadun alkupäässä. Pieniä puutaloja katsellessa historia tulee meitä vastaan. On helppo kuvitella, miltä kylä silloin mahtoi näyttä välirauhan aikaan. Koulun läheisyydessä ei ole enää pelloista tietoakaan. En voi tarkkaan paikallistaa korttelia, josta äiti on kertonut asuneensa pellon laidalla.

                        2

    Tyttären kanssa riittää juttua Heinolasta vielä paluumatkalle. Pohdimme yhdessä, millainen puurakennusten rivistö oli nähtävissä keskustan kortteleissa. Lapsi toteaa: ”Sun sisko ja veli synty täällä. Ja nyt sä oot päässy tänne töihin. Sehän kiva.” Helposti yhdyn hänen ajatukseensa, sillä olen löytänyt juuriani ja tullut niille.

    Heinolaan muutto toi minulle kotiin paluun tunnetta, vaikken ollut ennestään paikkakuntalainen. Tulevaisuuteen tähyäminen luottavaisena omalla paikalla yhdessä muiden kanssa kumpuaa perimmäisistä arvoista. Sisäistä levottomuutta jokainen tuntee, joskus voimakkaastikin. Raamattu kertoo: ”Eihän meillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” (Hepr. 13: 14)

    Heinolan silloista otetut kuvat muistan isän valokuvista. Hän harrasti valokuvausta myös itselaukaisijalla narusta nykäisten. Äidillä oli paksut pinot kuvia Heinolan ajalta. Kauneimpana muistona kuvista hahmotan vieläkin rannassa kuvatun nuoren parin koiransa kanssa. Tietenkin he poseeraavat vanhan valokuvapuun juurella ja taustalla kaareutuu rautatiesilta ja edempänä näkyy silloinen maantiesilta.

            Kohtaamiset juurruttavat Heinolaan

Muutamien ihmisten kohtaaminen jatkossa lujittaa samaa tunnetta. Parisen viikon kuluttua sillalla kävelystämme tapaan kaupungilla ikääntyneen miehen. Kristiinakotiin muuttanut mies kyselee, mistä olen tullut seurakunnan lehtoriksi. Kerron tuloni ja taustaani hieman. ”Vai olet sinä ison Matin tyttö. Me soudettiin tuossa virralla, välillä kilpaakin”, toteaa keskustelukumppani tyytyväisenä. Saan kuulla häneltä aivan uusia kuvauksia isästä ja Heinolasta, joita ei ole kukaan muu voinut minulle aiemmin kertoa. Saan tietoa isästäni, hänen luonteestaan, harrastuksistaan ja kanssakäymisistä paikkakunnalla. Muistin samalla pari pientä isän palkintoa, joissa olin nähnyt tekstin ” Soutu” ja päiväyksen.

    Talven aikana osuu sururyhmääni mies, joka on tuntenut isäni. Hän ei jaksa käydä ryhmässä, mutta pyytää kotikäynnille ja silloin voimme keskustella rauhassa surusta. Samalla kuulen joku kerta hänen muistelojaan isästäni, kuinka hän sai moottoripyörän kyytiä keskustaan tai muuallekin. Hänessä tunnistan kuin sedän, vaikkei isällä veljiä ollutkaan.

    Muutaman vuoden kuluttua käyn syntymäpäivätervehdyksellä Mustikkahaassa. Mies on työskennellyt aikanaan Faneritehtaassa. Hän on jostain saanut vihiä, että myös minun isäni on ollut siellä aikoinaan. Myönnän niin olleen ja pyrin välillä kyselemään syntymäpäiväsankarin elämää sen jälkeen, kun isäni oli jo muuttanut Heinolasta Pohjanmaalle. Mutta innoissaan mies palaa muistelemaan entistä työkaveriaan. Saan hauskaa kuvausta isän ja äidin tutustumisajoilta. Jälleen palapelin palat isän työajoilta loksahtelevat paikalleen.

                        3

    Kerran kirkkoon jää mies jumalanpalvelun jälkeen ja kertoo suntiolle haluavansa keskustella saarnanneen tytön kanssa. Sakastissa arvelen ilmaisun tarkoittavan tavanomaista sielunhoidollista keskustelua, vaikka minua tytöksi puhutellaan. Kirkkosalin puolella kuulen keskustelun avaukseksi kysymyksen: ”Sinäkö se oot se Matin tyttö?” Myönnän, että isäni nimi on Matti ja jatkan tiedustellen, mitä muuta hän haluaisi keskustella. Sielunhoidollisuus taitaa kääntyä jälleen minun isän muistelun hoidoksi. Kuuntelen tyytyväisenä vanhoja Heinolan aikoja ja miehen yhteyksiä isäni kanssa. Hän esittää kutsun Jyränköön kotiinsa jatkamaan muisteloja. Sovimme alustavasti ajasta ja saan tarvitsemani yhteystiedot ajankohdan varmistamiseksi, sillä nyt häntä odottaa pojan kyyti kotiin.

    Muutamien kotikäyntien yhteydessä totean, että saan tietynlaista hoivaa isän ikävään. Varttuneet paikkakunnan miehet muistelevat mielellään entisiä aikoja ja kertovat jälkipolvelle niistä. Samalla he siirtävät arvokasta, elettyä historiatietoa huomaamattaan. Muisteleminen ilahduttaa, kun se nostaa myönteisiä tunteita. Samalla kiinnostunut kuulija auttaa sopivasti pienillä kysymyksillä lisävalaistuksen saamisessa.

                    Kutsu papiksi

Sairaalasielunhoidosta vastaavana teologina seurakuntalehtorin virassa sain kutsun papin tehtäviin. Suomen kirkossa oli hyväksytty papin virka naisille ja ensimmäiset vihkimyksen oli suoritettu ympäri maatamme. Itse emmin vielä ja kuulostelin taivaan Isän kutsua ja johdatusta viran muuttamiseen.

    Sairaalassa tuttu ihmisen kutsuu minua häntä siunaamaan, kun hän kuolee. Kerron, etten ole vielä pappi. ”Kyllä sinusta pappi tulee. Mene piispan puheille.” Kerroin viestiä kotona miehelle, pojalle ja tyttärelle. Heti en saanut heiltä suoraa vastausta, enkä odottanutkaan. Seuraavalla viikolla alkoi keskustelu ihan itsestään. En ollut rohjennut tai ehtinyt aihetta pohtiakaan enkä ottaa puheeksi. Kotijoukkojen mielipide toi lopullisen ratkaisun. Kirjoitin keväällä huhtikuussa anomuksen ylimääräisen seurakuntalehtorin viran muuttamisesta papin viraksi.

    Kirkkoneuvosto valmisteli asian ja kirkkovaltuusto teki päätöksen. Silloin oli tapana, että kirkkovaltuuston kokouksen esityslista luettiin parina edellisenä sunnuntaina saarnan jälkeen jumalanpalveluksessa. Minulle osui saarnavuoro vappuna ja luin listan asiat. Jumalanpalvelun jälkeen sain kirkon pihassa ensimmäisen vastustajan puheilleni. Pienen keskustelutuokion jälkeen vastustavaa mielipidettään esittänyt mies poistui. Tiesin hänen vaimonsakin teologiksi.

    Kirkkovaltuusto äänesti viran muutoksesta. Tulos kertoo mielipidejakauman puolustaneen vahvasti viran muutosta: 22 puolesta, kaksi vastaan ja neljä äänesti tyhjää.
                        4

Pappisvihkimykseen osallistui Heinolasta bussilastillinen seurakuntalaisia Mikkelin tuomiokirkkoon elokuun viimeisenä päivänä 1988. Vihkimyspäivä oli keskiviikko ja lauantaina   aloitin siunaamisella ja parilla kasteella. Sunnuntaina vietettiin jumalanpalvelun jälkeen tulojuhlaa ja sain käydä myös työtoverin äidin onnittelukännin Vanhassa pappilassa.

    Jatkossa tunsin suosion paineet valtavissa toimitusmäärissä. Kasteita kertyi aluksi paljon siitäkin syystä, että vastasin myös lapsityöstä. Nuoret perheet olivat tulleet tutuiksi, kun järjestimme seurakunnassa perhekerhoja päiväkerhojen ohella.

    Sairaalassa pidin hartauksia, neuvottelin henkilökunnan kanssa, annoin työnohjausta ja koulutusta kuolevien kohtaamisesta syksyisin. Tietenkin sairaalan henkilökunnan perheissä vain kulkea rinnalla erilaisissa perhejuhlissa.

    Potilaista tai asukkaista olin saattanut monia viimeiselle rajalle. Sairaalassa järjestetyt ehtoolliset tuntuivat juhlahetkiltä arjen keskellä. Tyynyn alta tukien sain antaa ehtoollisaineet, Krisuksen ruumiin ja veren, heille, jotka eivät päässeet istumaan yhteisiin hetkiin. Terveyskeskuksesta pyydettiin joskus pitämään saattohartaus vainajan vuoteen äärellä tai alakerran tiloissa omaisten ympäröimänä.

    Jouluajat hiljensivät aitoon tunnelmaan joko Reumasäätiön sairaalassa, Terveyskeskuksen vuodeosastoilla, Kristiinakodissa tai Hopeasillassa. Joulun sanoma tuli ja tulee työn keskellä toimiville, myös yötyötä tekeville ja kaikelle kansalle. Alkuperäinenkin sanoma tuli yöllä ja hyvää uutista kehotettiin viemään eteenpäin.

    Heinolassa sain toimia kahdenkymmenen vuoden ajan papin virassa ja sitä ennen kuusi vuotta seurakuntalehtorina. Vuosiin mahtuu paljon. En tähän halua kaikkia muisteloitani liittää, vaan mieluummin kiitän hyvästä yhteistyöstä ja tuesta monia tahoja. Täällä on ollut upeaa olla yhtenä sillan rakentajana, papin viran uranuurtajana, naisena miesten rinnalla. Tehtävä on tuonut monia haasteita ja antanut paljon. Vapahtaja elää keskellämme toimiessamme toinen toistamme tukien erilaisissa tehtävissä.

    Siltojen kaupunki, Heinola näyttäytyy kauniina meille kaikille. Tämän päivän asukkaina saamme ihaillen katsoa siltoja ja kaikkea muutakin. Ne viestivät meille vahvasti menneiden sukupolvien suunnanneen katseensa tulevaisuuteen. Tuleville polville jätämme aina jotain viestiä itsestämme. Toimimme itse siltana menneen ja tulevan välillä, tunteiden ja tiedon tasolla, myös tietämättämme.