|
|
|
Arto Leivo:
Minun Heinolani
On nykyään pakopaikka mölisevästä ja pakokaasuisesta
Helsingin Takatöölön risteyksestä, josta kaikki sporat ajaa ohi.
Viidennen kerroksen suljetun ikkunan takana
odotan aina innolla lähtöpäivää Heinolaan.
Heinolasta Helsinkiin opiskelemaan ja töihin lähtijästä
on tullut Helsingistä Heinolaan virkistymään ja rentoutumaan lähtijä.
Kaikki se hyvä ja paha, joka minussa nyt on, on kotoisin Heinolasta:
metsänkaipuu, saunankaipuu, oluenkaipuu, naisenkaipuu, kirjoittamisen kaipuu...
Kaikki on nykyään enempi tai vähempi kaipuuta.
Johtuneeko se siitä, että kaikkea on jo jonkun verran saatu,
vai siitä, ettei mitään ole oikein kunnolla saatu, kuka tietää.
Aina kuitenkin ensimmäisenä saapuessani Heinolaan
katson bussin ikkunasta Kymijoen kuohuja ja vanhaa rautatiesiltaa.
Samoin varmistan, että vanha Kasino on paikoillaan.
Sen jälkeen tuttu paikka toisensa jälkeen ilmestyy eteeni ja sivuilleni.
Jokin hyvänolon tunne virtaa kehoni läpi kuin rauhoittava lääke.
Se on paluuta alkukotiin, kohtuun, tuttujen kumpareiden ja virtojen luo.
Heinola on minulle nykyään henkisen ja fyysisen puhdistumisen paikka.
Olen osa Heinolaa, vaikka asun fyysisesti muualla: takatöölössä.
Kaksikymmentä lapsuuden vuotta ei voi olla väärässä.
Heinola on kasvattanut minut ja lähettänyt sitten maailmalle,
joka on pimeyttä ja valoa täynnä - jokaiselle jonkin verran kutakin.
Minua maailma on kohdellut suhteellisen hyvin,
palaan aina Heinolaan, entiseen kylpyläkaupunkiin,
hieman repaleisena, likaisena ja farkut rypyssä.
Mutta tiedän, että Heinola ottaa minut avosylin vastaan,
vaikken sinne enää veromarkkojani kannakaan.
Heinola on pysynyt ihailtavan pienenä.
Juuri näitä pieniä asioita kaipaan eniten Heinolassa:
vanhoja rakennuksia, keskustan pientä kotoisaa toria,
vanhaa uimalaa, missä vielä minun lapsuudessani oli puinen, korkea vesiliukumäki.
Kaipaan sitäkin, että Marjamaja Mustikkahaassa muuttaa aina nimeään, muttei sisältöään.
Kaipaan Heinolan vesitornia, josta näkee koko Heinolan kuin Pariisin Eiffel-tornista,
Harjupaviljongissa juotua kahvikuppia ja laskeutumista vanhalle lintutalolle,
Rantapuiston keväisiä puliukkoja istumassa kaljoineen nurmikolla,
Reumasairaalan valkoista silhuettia jylhää metsää vasten,
entisen hyppyrimäen alustaa, josta uskaltaa vielä laskea pyllymäkeä,
Heinäsaaren leirintäaluetta, Kaivannon uimarantaa:
sen puisen pukukopin pientä tirkistysreikää
Heinolassa on paljon myös uutta ja suurta,
mutta onneksi uusin ja suurin - pitkä ohitussilta -
vie kiireisimmät ihmiset Heinolan ohi.
Heinola on minulle kiireetön paikka, pysähtymisen paikka,
siksi siellä ei kaipaa uusinta uutta, vaan jo vähän lahoa.
Heinola on minulle syntymän ja kuoleman kaupunki.
Olen syntynyt Heinolassa ja Heinolan hautausmaan
mullan alla on monta tuntemaani ihmistä.
Ja sinne päädyn myös minä aikanani.
Takatöölöstä tulen viimeisen kerran Heinolaan
Monosen monitulkintaisen lauseen kera:
”Kuljetuksia maaseudulle autoillamme.”
|
|
