Pirkko Sihvonlahti: Minun Heinolani - Hupaisia ja ikäviä koulumatkamuistoja 1940-luvulta

Siltojen kaupungin
kotiseutuyhdistys
itäisessä Hämeessä

Pirkko Sihvonlahti:

Minun Heinolani

Hupaisia ja ikäviä koulumatkamuistoja 1940-luvulta

Varhainen kansakoulutie

Synnyin maalaistalon tyttäreksi Heinolan maalaiskunnan peräkylälle muutamia vuosia ennen talvisodan syttymistä. Kouluiän koittaessa jouduin sen tosiasian eteen, että Kesiön kansakoululle oli 5,5 kilometrin matka. Siihen aikaan ei kunta järjestänyt koulukyytejä, joten kuljin koulumatkani yleensä kävellen yksinäistä metsätietä pitkin. terhakka pystykorvainen Turre-koiramme oppi saattamaan minua ensimmäiset kaksi kilometriä, palaten sitten käskystäni kotiin.

Koulumatkan varrella ei juuri taloja ollut. Kepilän talon peltoaukeaman laidassa oli kuitenkin Kapakan Emma-tädin mökki. Poikkesin päivittäin hänen luokseen muutamaksi minuutiksi. Hänellä oli aina aikaa jutella hetki ja tarjota vaikkapa karamelli. Paleleviin käsiin hän lainasi lapaset tai kenkien hiertämään jalkaan lisäsukat. Emma-täti ja hänen pieni harmaa mökkinsä jäivät lapsuuden muistoihini ystävyyden talona.

Kovina pakkasaamuina äitini sitoi kasvojeni suojaksi ja villamyssyn tueksi paksun kotikutoisen kaulaliinan. Ulkoportaiden luona kiinnitin huopikkaat nahkamäystimellä suksiin ja aamuinen hiihtomatka alkoi. Äitini auttoi vielä koulurepun selkääni. Se sisälsi koulukirjojen lisäksi pullollisen aitoa aamulla lypsettyä lehmänmaitoa ja eväsvoileivät, jotka oli sivelty runsaalla voilla ja päällystetty paistetuilla suolaläskiviipaleilla. Kouluruokailua ei vielä ollut. Söimme eväät ruokavälitunnilla luokassa pulpeteissamme istuen.

Polkupyörä oli mainio jalkapatikan vaihtoehto lumettomana aikana. Siihen aikaan polkupyörän ostaminen olin luvanvaraista. En saanut omaa pyörää. Pyörän hankintaluvan antajat kansanhuollossa olivat sitä mieltä, että maalaistalon tyttö voi mainiosti kävellä 11 km päivässä. Taisi olla olla poliittisia intressejä näissä asioissa, kommunistisen puolueen jäsenkirjan omaavalle irtosi pyörän ostolupa välittömästi. Kun en saanut omaa pyörää, ajelin äidin pyörällä. Satulalle en toki ylettynyt, mutta poljin seisaaltaan koko matkan.

Olin kuullut, että venäläisiä desantteja hiiviskeli metsissä. Pinkaisin pikajuoksuun kuullessani pienenkin risahduksen metsästä. Susi, karhu tai ilves eivät lainkaan juolahtaneet mieleeni, desantteja minä pelkäsin.

Jäälle sijoitetut ”napakelkat” olivat sen ajan talvisia huvittelukeskuksia. Koulumatkani varrella Korpijärven jäällä oli sellainen laite. Tuo ihmeellinen kelkka houkutti minua niin, että joskus unohduin kelkkailemaan ja saatoin saapua kouluun tunnin myöhässä.

Siitä seurasi välittömästi jäliki-istuntoa, joka nimestään huolimatta piti suorittaa pulpetin vieressä seisten. Pidin opettajan ankaruutta epäoikeudenmukaisena. Hän asui koulurakennuksessa. Hänen tarvitsi vain avata asuntonsa ovi ja hän oli luokkahuoneessa. Minä taivalsin aamutuimaan noin puoli tusinaakilometriä, usein pimeässä ja pakkasessa. Kun sitten vähän myöhästyin, sain seistä arestissa koulutuntien jälkeen ainakin tunnin.

Koulumatkamuistoja oppikouluajalta

Kiivas rovasti
Asuin kouluviikon arkipäivät koulukodissa Heinolan kaupungissa. Koulutuntien päättyessä lauantaina puolen päivän aikaan, me maalaiset pääsimme viikonlopuksi kotiin. Puukaasulla kulkeva linja-auto oli yleensä niin täynnä, että me nuorimmat ja notkeimmat saimme matkustaa linja-auton katolla tavaratelineistä kiinni pitäen. Vauhti ei siihen aikaan ollut kova, mutta jyrkässä Syvälahden mäessä kouraisi vatsan pohjasta, kun syvä rotko ammotti aivan vieressä.

Eräänä lauantaina auto taas pysähtyi Merjeslammin talon kohdalla. Meillä katolla matkustavilla oli hyvät näköalat. Täpötäydestä autosta kellahti ulos melkoisessa hiprakassa oleva mies ja kierähti selälleen ojaan. Oviaukkoon ilmestyi salamannopeasti seurakuntamme arvokas rovasti Eerikäinen täydessä papin asussa. Hän nosti sormensa kohti korkeuksia ja luki ojassa kellottavalle miehelle madonluvut ”Sinäkin jumalaton siellä ojan pohjalla, sinähän olet menossa suoraan alas helvettiin”. Meillä linja-auton katolla matkustavilla oli todella hauska lyhytnäytelmä keväisen kauniissa maisemassa.

Umpinaisessa kopissa kuorma-auton lavalla
Heti sodan päätyttyä ei ollut lainkaan linja-autoliikennettä. Kekseliäs autoilija Kuusinen teki kuorma-autonsa lavalle umpinaisen kopin, jossa oli pienen pieni ikkunaluukku. Kopin sisäreunoja kiersivät kapeat puupenkit ja keskellä oli jonkin verran tilaa seisoville matkustajille. Koppi oli niin matala, että aikuiset joutuivat matkustamaan suunnilleen polvillaan.

Autoilija lastasi torin kulmalla kopin täyteen matkustajia, sulki oven ulkopuolelta ja niin sitä mentiin. Ei ollut soittokelloja. Ei ollut siis mitään merkinantokeinoa hätätilanteessa. Kuljettaja pysäytti auton vakiopysäkeillä. Vaarallisinta oli se, että auto ajoi jäätietä pitkin Rautvuorenlahdesta Hietalahden talon rantaan.

Kopin sisällä oli monenlaisia matkustajia. Oli penkin reunalla nätisti istuvia matkalaisia kauppakasseineen. Oli mustan pörssin kaupoissa onnistuneita, jotka tyytyväisinä supattelivat keskenään. Pullo kiersi miesporukassa, kiroilemiset ja uhoamiset olivat tyypillisiä. Oli vitsinkertojia. Joku hyvässä nousuhumalassa oleva mieshenkilö muisteli kadotettua rakastettuaan. Ja peränurkassa sotakaverit lauloivat ”Eldankajärven jää on taakse jäänyttä elämää”.

Ohjelmaa tarvittiinkin, sillä matkustaminen koppiautossa oli todella ankeaa. Monet mutustelivat eväitä, olihan pitkän kaupunkimatkan aikana tullut nälkä. Tappelunujakat olivat aika tavallisia ja puukko heilahti silloin tällöin. Poliittiset ristiriidat olivat sodan jälkeen pinnalla.

Liukkaat kelit ja jyrkät mäet
Puukaasulla käyvä linja-auto alkoi kulkea 1940-luvun loppupuolella kerran päivässä peräkylille. Teitä ei hiekoitettu, autojen renkaat olivat kehnoja ja puukaasu ei antanut tarpeeksi puhtia jyrkkiin ylämäkiin.

Muistan talvisia kauhukokemuksia Sulkavanmäestä. Mäen alapuolella oli virtaava koski ja kiperä mutka kapealle sillalle. Täpötäysi linja-auto ajoi mäkeen. Useimmiten auto sammahti jyrkimmälle ja liukkaimmalle kohdalle ja alkoi uhkaavasti luisua alaspäin kohti koskea. Kuljettaja komensi vikkelimmät matkustajat loikkimaan autosta hiljaisessa takaluisussa, jotta saatiin tilannetta varten varatut stopparit (puut) pyörien alle. Kun auto pysähtyi, menimme kaikki työntämään sitä. Ja niinhän sitä päästiin eteenpäin. Vakavaa onnettomuutta mäessä ei sattunut. Pyysimme, että kuljettaja päästäisi meidät jo mäen alla kävelemään ja ajaisi tyhjällä autolla mäkeen. Kuljettaja vastasi: ”Autossa täytyy olla painoa, ei se ilman lastia pääse mäestä lainkaan ylös”. Siihen aikaan ei välitetty matkustajien liikenneturvallisuudesta.

Polkupyörällä kaupunkiin
Omaan polkupyörään en saanut kansanhuollosta ostolupaa, vaikka matkaa heinolan kaupunkiin oli 24 kilometriä. Lainasin muutaman kerran äitini pyörää ajaakseni sunnuntai-iltana Heinolaan.

Muistan hyvin erään lokakuisen pyöräilymatkan syyskoleassa säässä. Nostin kotini rannassa pyörän veneeseen ja soudin kahden kilometrin matkan Muikkusalmeen jatkaen siitä pyöräillen. Vanha Voikoskentie oli mäkinen ja mutkainen. Yletin satulalle vain alamäessä, joten varsinainen polkeminen oli tehtävä seisaaltaan. Käsiäni paleli valtavasti, kun käsineet olivat unohtuneet kotiin. Merjeslammin talon kohdalla oli pakko mennä sisälle ja pyytää käsineet lainaksi. Siiri-täti lainasi käsineet mielellään ja antoi vielä omenan matkaevääksi.

Hietalahden kohdalla havaitsin, että päähine puuttui. Tuulen viima kävi korviini. Menin rohkeasti taloon sisälle ja pyysin lainaksi jonkinlaista myssyä. Sain lämpimän myssyn ja hyvän matkan toivotukset. Pyörämatkani jatkui ja edessä olivat Syvälahden ja Turhalan mäet. Ne rasittivat niin paljon, että saavuttuani Lampilan talon kohdalle olin uupunut ja janoinen. Edessä oli vielä iso Lampilan mäki. Pakko oli mennä taloon sisälle ja pyytää vettä juotavaksi. Ei Lampilan täti vettä tarjonnut, vaan haki kaapista itse tekemäänsä mansikkamehua. Eipä ole mehu monestikaan niin hyvältä maistunut. Loppumatka sujui helposti, olihan Heinolan kirkonkylän ja kaupungin välinen tie jo silloin aivan tasaista tietä.

Apostolin kyydillä kotiin
Eräänä keskitalven lauantai-iltana koulun konventti houkutti minua niin, että isäni määräyksestä huolimatta en noussut linja-autoon ja saapunut kotiin. Olin silloin 13-vuotias. Isäni selkeä käsky oli: ”Kävelet sitten sunnuntaiaamuna koko matkan, mutta viikonloppuna on käytävä kotona”.

Sunnuntaiaamuna nostin repun selkääni ja lähdin taivaltamaan 24 kilometrin pituista matkaa Heinolasta Imjärven takamaille. Kävelin Rainion ja Lakeasuon kautta kirkonkylään. Rautvuorenlahdesta kuljin Rievelin jäätietä pitkin Hietalahden rantaan. Sieltä kävelin maantietä Merjeslammin ohi ja Kinkamanmäen kautta Muikkusalmeen, josta oikaisin jään poikki kotiini järven vastakkaiselle puolelle. Siihen aikaan ei ollut vesipulloja repussa eikä kännyköitä taskussa. Lunta saattoi haukata janoonsa ja voileipä taisi olla mukana repun pohjalla.

Kaksi oleellista asiaa toteutui tämän jalkapatikan myötä: isän tahto voitti ja oma kunto koheni.