ARVOKASTA PUUSTOA TUHOTAAN NÄENNÄISVERUKKEIN
 
 
Saavatko rakennusfirmat liian helpoin ratkaisuin ja näennäisverukkein tuhota kaupunkimme arvokasta puustoa ja raiskaako kaupunki itse toimillaan liian ronskisti puistometsiköitään?
 
Kaunis kotikaupunkimme pukeutuu taas parhaimpaan vihreään asuunsa, kun puiden hiirenkorvat aukeavat. Odotamme matkailijoitakin ihailemaan tätä vehreydestään ja kaupunkipuiston arvonkin saanutta luonnonkaunista seutua, jota kaupungin toimesta myös kukkaistutuksin somistetaan ja vaalitaan.
 
Mutta samalla kun tästä iloitsemme, huomaamme, kuinka toisella kädellä, myös kaupungin toimesta, nakerretaan ajattelemattoman tuhoavasti tätä viherverhoa.
 
Lenkkipolusta valtamaantie
 
Jo viime syksynä saimme taas järkyttyneinä nähdä, kuinka Kumpelin takainen entinen lenkkipolku, oikeamminkin jo edellisten hakkuiden jäljiltä synnytetty tie, oli puiden kaatamisen ja paksujen maamassojen reunustamana muuttunut valtamaantieksi.
 
Puhumme jo maanlaajuisesti luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen nimissä. Kuitenkin samanaikaisesti esimerkiksi tälle seudulle tyypilliset lehtipainanteet monipuolisine kasvustoineen, jotka antavat myös linnuille suojaisia pesimäpaikkoja, ovat vuosi vuodelta Heinolan alueella kaventuneet.
 
"Puu", joka hellyttää joitakuita kyyneliin, on toisten silmissä vain vihreä tiellä seisova esine, toteaa 1700-luvulla elänyt William Blake.
 
Vuorijalavan surullinen kohtalo
 
Tämän olen itsekin karvaasti kokenut todeksi, kun mielestäni riittävän ajoissa yritin vaikuttaa kaupungin päättäjiin ja rakennusfirman arkkitehteihin vuosi sitten kirjoittamallani hätähuudolla Puistolan tontilla kasvaneen vuorijalavan puolesta. Olihan puu tällä seudulla harvinaisista jalavista suurin ja lehtevin kasvaen Kirkkokadun kaunistuksena osittain jalkakäytävän puolella. Kun viime keväänä mittasin sen paksuuden ja sijainnin, toivoin arkkitehdin tekevän piirustuksiinsa vaikka niin muodissa olevan erkkerin pihaan päin lisätilan antamiseksi upealle puulle.
 
Kyselin pitkin talvea eri asiantuntijoilta ja päättäjiltä puun kohtalosta, mutta vasta kaatajamiehiltä sain kuulla jalavalla olevan saman kohtalon kuin muillakin tontin puilla. Siitä poratun näytteen mukaan ydin oli pehmentynyt ja siksi se oli muka ympäristölle vaaraksi.
 
Tällä verukkeellahan saisi kaataa kaikki kaupungin suuret puut talojen ympäristöistä! Niiden kaikkien ydinosahan on pehmentynyt muttei lahonnut. Tässä puussa oli elinkelpoinen ties vielä kuinka kauan.
 
Tuskin tätä valitusvirttä tarvittaisiinkaan ellei viime aikojen paikallisessa lehdessä olisi ollut muitakin hätähuutoja kaatouhan alla olevan koivikon puolesta ja toisaalla Voudinlahden rantaan kotinsa rakentaneen sanoessa, "Alunperin ostimme kovalla hinnalla vehreän loivarinteisen tontin. Lopputuloksena saimme kaljun, soralla täytettävän paikan, josta puut oli kaadettu."
 
Riistämmekö kotiplaneettaamme loputtomiin?
 
Surullisena kaikesta edellä kerrotusta ymmärrämme varmaan itse kukin, että pitkällä tähtäimellä olemme osallisina siihen, tuleeko tämä kaupunkimme säilymään sinä vehreänä puistokaupunkina, josta museoittemme ohella olemme syystäkin ylpeitä. Mutta ennen kaikkea tiedämme jokainen tänä päivänä, kauhistellessamme maailman menoa, näillä asioilla olevan laajemmankin merkityksen.
 
Yhdyn seuraaviin viisaan ihmisen ajatuksiin, "Meidän täytyy päästä siitä vanhanaikaisesta harhauskosta, että me ihmiset olemme jollakin erityisellä tavalla omien itsekkäiden tarkoitusperiemme nimissä oikeutetun riistämään tätä yhteistä kotiplaneettaamme loputtomiin."
 
Toini Laitinen
Heinola-Seuran kunniajäsen
Itä-Häme 7.5.2007