Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Tytti Junkkari (os. Kylmänen):   Minun Heinolani     Sitä ja tätä sieltä sun täältä  - ihmisiä, näkemääni, kuulemaani ja kokemaani Heinolassa 1946-1955 Kaivokadun synnytyslaitoksella syntyi monia lapsia maaliskuussa 1946. Minä synnyin 22.päivänä puolenpäivän jälkeen. “Tämä on elämäni suurin murheen päivä!”, sanoi 9-vuotias isoveli Seppo, kun tuli tyttö. Ei tullut jalkapallokaveria. Pian hän kuitenkin muutti mielensä. En saanut heti tarpeeksi äidinmaitoa, joten aikaisemmin synnyttäneet imettivät minua, näin ainakin Elli Untola ja Elsa Malinen. Oli tapana, että noin viikon kuluttua synnytyksestä päästiin kotiin, niin mekin. Kirkkokatu 21:n yläkerta oli kotini. Asuin siinä lähes kymmenen ensimmäistä vuottani. Se oli Kekkosen talo. Se oli valkoinen kivirakennus, jota oli pommitettu ja palanut sodan aikana, mutta korjattu. Talo näytti minusta katossa olevalta lampun sokeripalalta. Kolot olivat ikkunoita.  Meillä oli kolme huonetta ja keittiö, pitkä eteinen, vesivessa ja parveke. Alakerran asunto oli samanlainen ilman parveketta. Parvekelipan alla oli ulko-ovi rappuun. Siitä mentiin molempiin asuntoihin. Meille nousivat kaarevat raput alakerran asunnon oven vierestä. Parvekkeen oven kohdalla oli tasanne ennen portaita meidän ovelle. Talon alla oli iso kellari, jossa oli monta huonetta. Sinne mentiin pitkiä jyrkkiä rappuja pitkin. Senkin  ovi oli parvekkeen alla.  Kaikki huoneemme olivat tilavia. Keittiö oli vähän pienempi. Ruokahuoneemme oli myös Sepon huone. Jonkin aikaa siinä oli asutettuna Terttu Virmala, josta tuli kummitätini. Siellä oli ison jatkettavan ruokapöydän ja monien tuolien lisäksi kaksi senkkiä, tupakkapöytä vieraita varten, Sepon sänky ja kirjoituspöytä. Siellä syötiin juhlapäivinä ja kun oli vieraita. Olohuoneessa oli isän kirjoituspöytä, pormestareita pyöreine pöytineen, kirjakaapit ja radio omalla pöydällään ikkunan edessä. Seinällä oli äidin tekemä iso ryijy ja monihaarainen posliinikukka. Isällä oli siellä toisinaan “herraseuraa”. Ovi oli kiinni, ja kuulin välillä “pass”! Oli ihan pakko koputtaa, avata ovi ja niiata nätisti. Isä hoputti pois, mutta Luiston setä sanoi, että älähän hoppuile, tulepa tänne, ja antoi valkoisen pitkän laattapurukumin, amerikkalaisen! Makuuhuoneessa oli parisängyn ja minun vuoteeni lisäksi astiakaappi, ompelukone, äidin puuarkku, tuoleja , nukkekotini ja kaikki muut leluni. Siellä oli tilaa moniin leikkeihin. Keittiössä oli sähköhella, tiskipöytä, hana ja lavuaari, apupöytä, astiakaappi, ruokapöytä, penkki ja jokunen tuoli. Ikkunalaudalla ja parvekkeen kaapissa pidettiin maitoa ja ruokia viileässä. Joskus maito oli hileinä. Kiinteässä yläkaapissa äidillä oli limonadipulloja , joihin oli säilötty kärpässieniä reumatismin hoitoon. Myrkkyä hoitoihin! Lyijyvettäkin siellä oli. Sitä laitettiin kääreisiin, jotka sidottiin särkevien jalkojeni ympärille. Kasvukipuja. Äiti teki joka päivä ruispuuroa. Se kypsyi yön aikana heinälaatikossa. Seinällä oli koivumaisemaa esittävä pieni taulu. Sen ja seinän välissä oli koivunoksa, Koivuniemen herra. Se oli minua varten, ja sitä käytettiin! Saunasta palattuamme isä saattoi istua pöydän päässä iso “rapakaljapullo” edessään. Kalja kuohui lasissa, ja janoinen isä näytti nauttivan kylmästä juomasta. Minäkin halusin. ”Anna pahaa!”, pyysin parivuotiaana. Olihan kerrottu, että kalja on isojen juoma ja pahaa. Eteisessä oli vaatenaulakko, pikkusenkki , jonka päällä oli puhelin, ja irrallinen korkea kaappi turkeille, virkapuvuille ja mantteleille. Alalaatikossa oli suutarin välineitä, isä osasi niitäkin töitä,  ja aseidenhoitotarvikkeita. Oli siellä panoksiakin. Siellä tuoksui nahka ja rasva. Kun synnyin alakerran asunnossa asuivat Saarnistot, Kauko, Essi, Olli ja Matti. Ollessani 2-3-vuotias he muuttivat pois. Tilalle tulivat Niilo, Brita ja Leena Kekkonen, kunnes hekin muuttivat  jonkun vuoden kuluttua Puistolaan. Heitä oli silloin jo neljä. Heidän entisen olohuoneensa seinään tehtiin ovi Kirkkokadulle, ja alakertaamme muutti Valtarin Tukkuliike. Kadun puolella olivat konttori ja varasto. Pihan puolella oli johtajan asunto. Kun tavaroita kannettiin sisään olin vieressä ihmettelemässä. Ohi mennessään johtaja huikkasi :” Sano Fazer, kun haluat hyvää!“ Olipa hyvä, että tukkuliike muutti alakertaan, kun saan herkkuja ilmaiseksi. Tarvitsee vain sanoa Fazer! Meni kauan ennen kuin uskalsin kokeilla taikasanaa, mutta kun sen tein sain suklaapatukan. Ilmaiseksi! Pihan toisella puolella oli makasiini- ja varastorakennus. Siinä oli myös asunto. Siinä asuivat Kinnuset. Heillä oli iso mustakarvainen Tomi-koira, mutta ei lapsia. Kinnusen täti oli todella mukava. Ihmettelinkin, miksi hänellä ei ole lapsia. Äiti sanoi, että ehkä hän tykkää liian paljon lapsista. Mietin kovasti, mitä äiti oli sanonut. Kirkkokadun puolella oli joskus ollut pitkä rakennus. Kivijalan rauniot ja kahdet portaat olivat enää jäljellä. Pitkät halkorivit täyttivät kesän jälkeen ison osan raunioalueesta, mutta leikkeihinkin jäi tilaa. Siellä oli hyviä piiloja, ja naattaa pääsi näppärästi pakoon. Kesäksi halot hävisivät, ja rikkaruohot tunkivat runsaina koloista. Pihaa ympäröi korkea vaalea mustahattuinen aita. Sen suojaan kyykistyttiin, kun tuli mustalaisia, Vokke, Terva-Jönni tai juoppoja. Sen yli pidimme kukkakauppaa Schildtin Annukan ja Hilkan kanssa, kun rupesi tekemään mieli karkkia, eikä kotona annettu. Kielot haettiin harjulta ja sireenit Schildtin pensaista. Vaahterat kasvoivat pihalla pitkin Kaivokadun aidan viertä tihentyen pikkumetsiköksi tontin nurkassa. Siinä kohdassa kadun puolella oli linja-autopysäkki. Joku oli heittänyt roskapaperit pois taskuistaan aidan yli vaahteroiden sekaan. Keräsin ne. Ne olivat setelirahoja! Äiti pesi ja silitti ne. Vein ne löytötavaratoimistoon ja vuoden kuluttua sain ne omikseni. Pankkiin. Pihan keskellä kasvoi suuri jasmiinipensas. Siinä oli ihanasti tuoksuvat kukat ja hirveästi kirvoja. Se kasvoi hylätyn kaivon kyljessä. Suuri osa piha-alueesta oli sileää hiekkaa. Se oli niin kovaa, että kun vappuhuiskalla lakaisi sitä ei noussut edes pölyä. Pihan pieni kasvimaa ei ollut joka vuosi meidän käytössä. Kirkkokatu 21 oli muuten mukava, mutta siellä oli rottia. Tosin niitä oli kaikkien kavereitteni piharakennuksissakin. Niitä ei näkynyt koskaan. Niiden jälkiä näkyi paljon, kun jauhomakasiinin ovet avattiin tai mentiin kellariin. Mennessäni kiinnostavaan kellariin laitoin heti valon ja kolistelin kovasti ennen kuin menin portaat alas. Ovien kulmat ja seinän nurkat oli pahasti jyrsitty. Rottia oli pakko hävittää. Ne eivät jääneet loukkuihin. Isä ja Seppo pyydystivät niitä katiskoilla. Minun piti pysyä sisällä, mutta katselin ikkunasta. Rottia oli monta, ja ne olivat suuria kuin isot kissat. Kaikki kauhistelivat niiden kokoa. Ne taidettiin ampua. Kaivokadun puoleinen naapurimme oli Kivinen, sisätautilääkäri Pentti Kivinen. Hän asui keltaisessa puutalossa kadun varrella tyttärensä Raijan kanssa. Samassa rakennuksessa hän otti vastaan potilaita. Hän oli sokea ,ja kun joku ihmetteli kuinka sokea voi toimia lääkärinä, hän vastasi: “Hyvin. Eihän kukaan muukaan ole nähnyt ihmisen sisälle!” Hän tarvitsi kuitenkin auton ja  autonkuljettajan kotikäynneille. Autotalli oli meidän aitaa vasten ja siellä “Kanttikertaakantti”. Lapset ja pysäkillä odottajat seurasivat aina kiinnostuneina, kun Roope-kuljettaja avasi tallin ovet. Autolle annettiin ryypyt ja veivattiin kammella käyntiin. Autolle annettiin ryyppyjä! Kivisellä oli Koulukadun puolella iso kaksikerroksinen talo. Sen seinät olivat valkoiset ja rapatut. Siinä asui hänen toinen tyttärensä Laura. Hänen kanssaan asui Miina-mummo. Muut asukkaat olivat vuokralaisia. Yläkerrassa asui ainakin Rouhiaisen Raija vanhempineen ja alakerran päädyssä Lindforsit, Liisa, Eeva ja Antti vanhempineen. Liisa oli yksi parhaista kavereistani. Pihapiirin neljäs rakennus oli pihan nurkassa korttelin keskellä. Se oli karjasuoja ja varasto. Laura piti eläimistä ja eläimiä. Hänellä oli koira ja monta kissaa. Ne asuivat paljolti hänen kodissaan. Sen tunsi hajusta. Pihanperillä olivat hevonen, lammas, vuohia, kanoja ja lisää kissoja. Koulu- ja Virtakadun kulmassa oli kauppias Matti Tenholan pihapiiri kolmine rakennuksineen. Koulukadulla oli tontin mittainen puutalo, jossa asuivat ainakin Järviset, Honkaset ja kaverini Marttilan Marjatta vanhempineen. Talon päädyssä Virtakadulla oli Kelloseppä.  Tenholan omassa talossa oli kaksi kerrosta. Alakerrassa oli kauppa. Portaita laskeuduttiin alemmas vasemmalle lihapuolelle tai oikealle maitopuolelle, missä myytiin myös jauhoja ja leipää. Kauppias hoiti itse lihapuolta ja rouva Elli Tenhola maitopuolta. Liikkeen takana olivat varasto ja kylmähuone sekä portaat kotiin yläkertaan. Äidin ja isän lisäksi perheessä oli kolme isoa lasta: Leila, Juhani eli Jussi ja Erkki. Jussi oli Sepon hyvä kaveri. Tenholallakin oli kissoja. Menin taas kerran äidin asialle Tenholaan. Jouduin odottelemaan jonkin aikaa. Matti Tenhola kertoi, että kissalla on pentuja ja kehotti menemään niitä katsomaan. “Ota syliinkin“, hän kehotti. Ne olivat makuuhuoneessa sängyn päällä, silkkiset pienet pallerot. Silmät eivät olleet vielä auenneet. Yritin ottaa yhden syliini, mutta samalla nousi sängynpeittokin. Vaaleanpunaiset terävät kynnet eivät laskeneet irti. Tunsin pienet luut sormieni välissä ja luulin rikkoneeni hennon kissanpennun. Pelästyin ja lähdin pois. Matti Tenhola oli itse rakentanut uuden tilavan piharakennuksen. “Kissat pitävät huolen hiiristä. kun niitä tulee!“ hän sanoi. Piha oli avara ja valoisa. Siellä oli kaksi keinuakin, Tenholan oma ja toinen vuokralaisille. Olin aitiopaikalla, kun Aravataloa rakennettiin. Seisoin meidän parvekkeella ja seurasin mitä tehtiin. Rakennettiinhan sitä aivan kiinni meidän seinäämme. Lapiomiehiä oli paljon. Kuorma-autot ajoivat maata pois, kun kuoppaa kaivettiin. Kun rakentaminen oli edennyt törrötti kamalasti lankkuja pystyssä joka puolella. Niiden välissä oli lankkuja ja lautoja vaakasuorassa. Työmaan läpi näkyi, kun ei ollut seiniä. Pihalla jauhoi sementtimylly, ja valmis massa nostettiin ketjuilla ylös ja kaadettiin. Nainen, laastin likaamassa asussaan, kantoi tiiliä ylös miehille, jotka muurasivat tiili kerrallaan sisäseinää. Miehet olivat pitkiä ja laihoja, veljeksiä, kuulin. Naisella oli päässään huivi, jonka solmu oli edessä ,ja päät piilotettu reunojen alle. Hänellä oli kitinvärinen takki ja henkselihousut sen päällä. Hänellä oli selässään puinen teline, jolla hän kantoi tiiliä. Hän nousi vähän vinoja tikkaita kerroksen verran, käveli lankkuja pitkin toiseen paikkaan ja kiipesi uusia tikkaita pitkin seuraavaan kerrokseen. Näin uudelleen ja uudelleen. Nainen oli Rantalan Laina Pyhättömästä. Tunnistin muitakin rakentajia. Olin nähnyt heidät Pyhättömässä monta kertaa, ja viinakaupan nurkalla. Pihalla käveli matala kulmikas rakennusmies. Kirvesmies? Kun hän kääntyi hänen selässään oli iso patti, kyttyrä. En ollut koskaan nähnyt häntä enkä kyttyrää. Sain tietää, että mies oli Zink. Mietin nimeä ja mietin miestä. Kun Arava valmistui  siihen muutti paljon lapsia. Sain monia uusia leikkikavereita. Meidän seinämme taakse muuttivat Laamaset, isä Yrjö, äiti Sirkka, Marja-Leena, Mirja-Liisa eli Mirri ja mummo. Mirrin kanssa leikimme usein isän työhuoneessa painokoneen alla. Huoneen lattia oli rakennettu tavallista vahvemmaksi isän koneita varten. Olohuoneessa oli iso taulu Mirristä ja ruskeasta nallesta. Tatjana Schwanck oli maalannut sen. Nallen oli tehnyt Mirrin äiti. Hän oli taitava käsistään. Hänen vappumunkkinsa olivat herkullisia, Mirrin pehmeä angorapusero aivan ihana, ja asetille koottu maisema sammaleesta, torvijäkälästä, vedestä ja pienestä maissihiutalepaketin kauriista aivan hellyttävä. Samassa rapussa asuivat Päivärinteet, äiti ja isä, Pirkko, Kauko eli Kake ja Marja-Leena eli Mallu. Kake oli Sepon kaveri, Mallu minun. Toiseen Virtakadun rappuun pääsi vain pihan kautta. Sen rapun kavereiksi tulivat Närhin Liisa ja Väinö, Seijan Hannele ja Leinosen Raija. Seijan Leena ja Raijan pienemmät sisarukset olivat usein liian pieniä leikkeihimme. Tenholan puoleisessa rapussa asuivat Lehdot. Leikin ja pelasin paljon Lehdon Marja-Liisan eli Marsan ja Kimmon kanssa. Aravan piha ei ollut yhtään viihtyisä. Se oli karu ja autio, mutta kovasti sielläkin leikittiin, kiipeiltiin ja  otettiin toisiamme kiinni. Marsan kanssa pukeuduimme mustalaisiksi: värikkäitä vaatteita päälle, väriä naamaan ja pyykkipoikia tukkaan! Kävelimme kaduillakin.  Kirkkokadulla Yhdyspankin kohdalla oli avoin kenttä, jossa me lähitalojen lapset vietimme paljon aikaa leikkien ja pelaten. Oli kaunis kesäpäivä, ja sain ruinattua isältä  jäätelön. Kävelimme torille sitä ostamaan ja ohitimme kentän. Siellä pelattiin neljää maalia. Huusin, että tulkaa mukaan! Isä ostaa jäätelöä! Aikamoinen joukko meitä  jäätelökojun ympärillä olikin, mutta isä osti vain minulle. Kentän laidalla asui Nummisen Hannele vanhempineen. Hänellä oli kaksi isoveljeä, Asko ja Asser, ja orava kotona. Orava asui häkissä ja siinä kiinni olevassa isossa pyörässä. Kun orava tuli pyörään se alkoi pyöriä ,ja orava juoksi sen sisällä. Aravassa oli paljon kauppoja. Meiltä päin ensin oli Vihavaisen kello- ja koruliike. Sen vieressä oli Räsänen, joka oli vaate- ja kangaskauppa. Rappukäytävän jälkeen oli ruokakauppa Kerttu Lemmetyinen. Siinä oli pienempi maitopuoli, jonne oli Kirkkokadulta oma sisäänkäyntikin. Virtakadun puolelta nurkasta pääsi myös sisään ja läpi kaupan.. Kaupan isommalla puolella myytiin karamelleja, makeisrasioita, maissihiutaleita, jauhoja, kahvia jne. Virtakadulla oli iso lihakauppa, jossa ikkunat valuivat kylmää vettä sisäpuolella, mutta vesi ei valunut lattialle. Se viilensi liikettä  kesällä. Oli Leinosen urheiluliike, kampaamo, parturi, vaatekauppa Asuste, oli ompelimo ja liivikauppa. Kaivokadulla vastapäätä meitä asuivat Schildtit, vanhemmat Matti ja Eevi sekä lapset Jorma, Helmi, Anna-Liisa eli Annukka ja Hilkka. Annukan ja Hilkan kanssa leikin kaikkein eniten. Heillä oli iso koti ja iso piha.  Pihassa oli suuri sireenipensasalue, jonka sisällä oli hyvät leikkipaikat. Avointa aluetta riitti, kun harjoittelimme ajamaan pyörällä, ja “purkkikseen” oli hyvät piilot. Piharakennuksessa oli valtava klapivarasto. Kun se täyttyi loppukesästä oli vaja lähes kattoon asti täynnä pilkottuja polttopuita ,ja lapsilla mainiot kiipeilymahdollisuudet ja naattaleikit pitkin seinälautoja ja kattoparruja. Sisällä leikimme nukeilla, teimme niille vaatteita ja keksimme esityksiä. Kun karkkihalu iski meillä oli kolme lähes varmaa tapaa hankkia rahaa. Keväisin ja alkukesästä myimme kukkia meidän aidalla.  Pitkin vuotta teimme näytelmiä, puvustimme, lavastimme ja esitimme vanhemmillemme. Esityksiin oli pääsymaksu. Yleensä tämä onnistui, paitsi kerran. Liitelin perhosena, ja Annukan tekemät hienot siivet selässäni tarttuivat Schildtin vessan ovenripaan ja repeytyivät. Se tapahtui heti esityksen alussa. Annukka ei ehtinyt vielä edes näyttämölle, joka oli eteinen. Pääsymaksut piti palauttaa, kun esitys peruuntui. Paras tapa hankkia rahaa oli viedä avattuja sanomalehtiä niputettuina kalakauppias Silvennoiselle Närelän taloon. Niistä sai kilohinnan, 10mk kilolta. Äiti niputti lehtiä ja varastoi ne kellariin. Hän itse vei niitä Silvennoiselle. Otimme salaa jonkun nipun, ja ostimme karkkeja Lemmetyiseltä. Kerran menimme Luiston talon Uutulle, sillä sieltä sai eri karkkeja kuin Lemmetyiseltä tai halvemmalla. Annukka söi niin paljon karkkeja, että sairastui. Schildteillä oli vuokralaisia, yksineläviä naisia: Luoto, Laakkonen, Hahl sekä seminaarilaisia ja Syrjälän pihaa vasten olevassa rakennuksessa yksin asuva hevosmies. Hevosella oli talli pihanperillä puuvajarakennuksessa. Hevonen piehtaroi työpäivän jälkeen heinikossa ja talvella lumessa. Toisinaan mies vei hevosen uimaan Kaivokadun rantaan. Laitumelle se pääsi Riihkunmäen lähelle. Matti Schildt oli Heinolan postinhoitaja. Eevi oli postin virkailija. Posti oli Siltakadulla kulmittain heidän oman tonttinsa kanssa, mutta  reilusti ylempänä kuten viereinen Helena Syrjälän pihakin. Ylempien pihojen reunat oli valettu sementillä, etteivät sorru. Niin vaan joskus näimme, kun isä ja äiti Schildt oikaisivat kotiin syömään kiiveten ensin aidan välistä ja sitten reunaa alas, äiti hamettaan pidellen ja miehensä kepit vastaanottaen, jotta Matti Schildt voi käyttää molempia käsiä apunaan. Hän oli nuoruudessaan satuttanut vakavasti oikean jalkansa. Se oli jäykkä polvesta nilkkaan. Hän käytti aina kainalosauvaa sekä kävelykeppiä. Kiipeily sujui kuitenkin hienosti, puku päällä! Kulmittain meidän pihan kanssa oli Närelän talo. Heillä oli kulmassa kenkäkauppa. Näyteikkunat olivat alhaalla, mutta itse kauppa oli ylhäällä. Kun oven avasi täytyi vielä nousta monta narisevaa porrasta ylös. Kauppa oli kapea, ja kenkälaatikoita oli kattoon asti. Hyllyillä oli kenkiä, joissa oli puupohja ja paperinaruista päällinen. Ei niitä kukaan ostanut. Me ostimme Närelästä saappaita. Kun asiakas tuli kauppaan tuli kauppias Erkki tai rouva Signe Närelä myymälään kodin puolelta. Heidän olohuoneessaan oli valtava pelottava taulu, joka esitti kaskenpolttoa. Siinä oli kuumaa hiillosta, paljaita jalkoja, resuisia ihmisiä ja tyttö, joka tuijotti suoraan silmiin apaattisena, surullisena ja pelokkaana. En halunnut katsoa taulua. Samassa rakennuksessa Keskuskoulun puolella asuivat Silvennoiset. Kaivokadun talossa asui lisää vuokralaisia. Lähinnä porttia asui pianonsoitonopettaja Hintze. Hänen hyvin hoidetut pitkät kyntensä napsuttivat koskettimiin hänen näyttäessään mallia soitto-oppilaalle. Kun oppilas tuli tarkasti sovittuun aikaan hän riensi kaapille hakemaan DaCapo-suklaapatukan ja sanoi:”Jämpti kuin apteekissa!” Hänen kotiinsa pääsi sekä kadulta, että pihalta. Toisiin asuntoihin mentiin vain pihan puolelta kuten Kemppaisille ja Heinosille. Perheet asuivat samassa talossa, isät olivat Heinolassa poliiseina ja kummassakin oli Hannu-niminen poika.  Kansallispankki oli Kauppakadun varrella. Siinä oli asuntoja kahdessa kerroksessa liikehuoneistojen päällä. Siinä asuivat ainakin Loiviolat ja kapellimestari Malin perheineen. Pankinjohtaja Angervon talo oli Virtakadun puolella. Veikkaukset vietiin Larvaston kioskille Virtakadun ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli Kansallispankin tontilla kuten Kaivokadulla oleva viinakauppakin. Sen lähellä liikkui samoja miehiä, joita näin Aravan rakennustyömaalla. Heitä näki usein  nurkan takana meidän pihan kohdalla odottamassa tai avaamassa kirkasta pulloa. Me lapset tiesimme, että se oli Koskenkorvaa. Jano oli kova. Sirénit asuivat isossa talossa Kaivokadun ja Välitien kulmassa. Perhe, Esko, Tuovi, Marjatta, Seppo ja Sirkka-Liisa eli Kikka, asui yläkerrassa kahdessa kerroksessa. Alakerran peltisepän liikkeen työtilat jatkuivat Välikadun vartta saunalle asti. Kauppakadun varrella oleva pitkä rakennus oli myös heidän kuten elokuvateatteri Pirtti-Elokin. Sen Esko Sirén omisti yhdessä sähkölaitoksen johtaja Ilon kanssa. Kauppakadun talossa oli useita kauppoja, mutta myös asuntoja pihan puolella ja yläkerrassa. Aidan vieressä oli keinu ison ja tuuhean vaahteran alla. Muuten piha ei ollut mukava leikkipaikka. Oli autoja ja työmiehiä. Välikatu oli hyvää aluetta. Siellä ei juuri autoja eikä muutakaan liikettä näkynyt. Kikan ja Sepon kanssa opin tuntemaan paremmin Kauppakadun, Teitin Annan ja Frantsin Eeva- Liisan sekä Grenmanin kaksoset Pekan ja Veikon. Seppo keksi aina kaikenlaista mukavaa, ja hyväksyi tytötkin mukaan. Pojat olivat rakentaneet mäkiauton ja kokeilivat sitä Välikadulla. Tulimme Kikan kanssa paikalle. Pojilla oli hauskaa. Sitten paha haju levisi poikien luona. Sitä kauhisteltiin nenää puristaen. Joku kysyi, että kuka on pieraissut. Naurunsekaiset syytökset lentelivät. Kukaan ei tunnustanut, mutta tuli tietoisku. Toinen kaksosista kysyi, että tiedämmekö mikä ero on suhnulla ja pierulla! Ei tiedetty. Suhnu oli uusi sana. Kaksoset selvittivät, että pieru kuuluu, mutta suhnu ei! Tuovi Sirén järjesti matonkudetalkoita. Keittiössä naiset keskustelivat vilkkaasti leikaten samalla ahkerasti, ja korit täyttyivät  kudekeristä. Miehet jutustelivat olohuoneen puolella,ja hauskat jutut lentelivät. Iloista naurua oli molemmissa huoneissa. Syötiin hyvin, juotiin kahvia ja saatiin tuoretta pullaa. Me lapset juoksentelimme omissa touhuissamme, mutta mukavaa oli kuunnella aikuisten juttujakin. Sirénillä viihtyi aina. Heillä lapset saivat ystävineen olla kaikissa huoneissa. Pihojen ympärillä oli yleensä aita ja portit. Aidat olivat niin korkeita, ettei aikuinenkaan tahtonut nähdä yli. Portit olivat yleensä kiinni. Meidän pihassa oli leveä portti, joka oli aina auki. Vain yhden kerran, kun pelkäsin hevosta harmitti, ettei ollut suljettavaa porttia. Vauhkoontunut karannut hevonen laukkasi Kaivokatua alas minua kohti. Se oli jo Koulukadun risteyksessä Koposen talon kohdalla, ja minä yksin kadulla. Harja hulmusi, ja sen lieka tai ohjakset lensivät ilmassa. Juoksin pihaan ja painauduin aivan litteäksi aidan viereen, ettei hevonen näkisi minua, jos se laukkaa perässäni portista sisään. Sirénilläkään ei ollut porttia. Sirénillä ei ollut pihalla kasvimaatakaan. Tuntui, että sellainenkin oli kaikilla. Meidän pihan kasvimaa ei ollut aina meidän käytössä, ja meillä oli kasvimaa muualla. Ehkä Sirénilläkin. Ensin meillä oli kasvimaa  Raatihuoneen pihassa lähellä Rantapuistoa. Sitten se oli Kaivokadun ja Virtakadun välissä Rauhankadun varrella. Siellä oli laaja alue eri perheiden viljelypalstoja. Mammalla Pyhättömässä kasvatimme ainakin perunaa. Isäni oli V.J.Kylmänen, Vilho Jalmari eli Jami, Heinolan poliisipäällikkö, myöhemmin poliisimestari.  Äiti oli kotiäiti, kotirouva. Isän työpaikka oli aluksi Raatihuoneella. Poliisiasemalle mentiin Kauppakadulta. Kaivokadun puoleisessa päädyssä oli matalampi osa, josta mentiin sisään. Isän työhuone oli Kauppakadulle päin. Rakennuksen kivijalassa oli pieniä ovia, joista pääsi sisään noin vain. Seinät olivat täynnä hyllyjä ja pieniä laatikoita. Laatikoissa oli jonkinlaisia kortteja ja niissä nimiä. Siellä oli mainiot paikat toimistoleikkeihin. Vankila oli Lampi- ja Kaivokadun kulmassa. Sen paikalle rakennettiin myöhemmin kirjasto. Seurasin, kun poliisit hakivat raita-asuinen miehen  poliisiautoon. Hänellä oli jalassaan rautavanne, josta meni paksu ketju isoon rautapalloon. Hän kantoi palloa kävellessään autoon. Hänet vietiin Mikkelin vankilaan. Uusi poliisilaitos valmistui Silta- ja Rauhankadun risteykseen. Sellit olivat nyt siellä. Niihin mentiin päivystäjän huoneesta. Samassa rakennuksessa oli myös Paloasema. Virka-ajan ulkopuolella isälle soitettiin vakavista tapauksista. Sunnuntaiaamuisin puhelin soi aina klo 9.00. Päivystäjä teki raportin. Numeromme oli 2603. Humalaiset vietiin putkaan selviämään. Kerran me lapset näimme jo kaukaa, että Ylä-Äijälän nurkalla Silta- ja Kaivokadun kulmassa painitaan. Isä oli palaamassa lounaalta töihin, kun törmäsi humalaiseen. Hänet piti viedä putkaan, mutta hän  rupesi  vastustelemaan, ja käsirysyhän siitä tuli. Nurkalla oli iso kuralätäkkö, johon humalainen yritti kaataa isän. Isä näki minut ja pyysi, että juoksen hakemaan apua poliisilaitokselta. Juoksin minkä kintuista lähti, ja niin Musta-Maija tuli pian paikalle. Isä, entinen painija, oli jo taltuttanut miehen, mutta hänen pitkä manttelinsa oli pesun tarpeessa, ja se harmitti. Meidän mamma oli äidin äiti, Maria Gunilla Frang, joka asui Pyhättömässä. Puistokatu 24 oli hänen ja isän yhteinen. Hän asui toisessa yläkerran huoneessa. Toisessa huoneessa, alakerran asunnossa ja piharakennuksessa oli vuokralaiset. Sauna tilavine pukuhuoneineen oli piharakennuksessa. Sen takana oli sikolätti karsinoineen. Se oli yleensä tyhjä. Isä rakensi uuden ulkohuusi- ja puuvaraston naapurin, Laitisen, tallinseinää vasten. Vesi otettiin kaivosta, mutta sadevesi kerättiin talteen. Sitä käytettiin kasvimaalla ja saunassa. Tukka narskui mukavasti, kun se oli pesty sadevedellä. Pihalla kasvoi useita marjapensaita, jokunen hedelmäpuu ja paljon perunaa. Isä oli maalaamassa talon ulkoseiniä. Pieni asukas, Heleniuksen Pentti, tuli taas kerran aivan viereen seuraamaan, kun isä sekoitti maalia. Kun isä sanoi Pentille, että äläpä tulee liian lähelle tai maalaan sinun varpaasi, täräytti Pentti siihen, että minä maalaan sinun munasi mustiksi! Isän täytyi lähteä muualle nauramaan. Toisella puolella naapureina olivat siis Laitiset. Heillä oli hevosia ja iso talli. Annelin kanssa leikin paljon mammalla ollessani. Toiseen naapuriin rakennettiin uusi rapattu talo. Se oli Endenin talo. Isä oli muurari ja ontui toista jalkaansa. Perheessä oli Hilkka-niminen tyttö  ja hänellä iso- ja pikkuveli.  Endenin takana risteyksessä oli kuution muotoinen puutalo, jossa oli kauppa. Siellä tein mamman ostoksia. Hain etenkin maitoa. Kolmas naapurimme oli Puistokadun puolella ,ja siitä alkoi metsä. Aivan tontin perillä oli matala keltainen puutalo, jossa asui Rantalan Laina, tiilien kantaja. Hänen luonaan kävi monia miehiä, jotka tunnistin viinakaupan nurkilla ja Aravan rakennustyömaalla. Joskus isä kävi rauhoittelemassa seuruetta, mutta poliisitkin kävivät siellä usein vieden jonkun aina mennessään putkaan. Seurasin tiiviisti tapahtumia. Menimme mammalle yleensä kävellen, mutta myös polkupyörällä. Isällä oli virkaetuna musta valtion polkupyörä, jonka tarakalla oli minua varten lastenistuin. Sepolla oli oma pyörä, ja äiti lainasi pyörää Schildteiltä. Kovimmilla pakkasilla ajoimme joskus pirssillä. Minä jäin välillä mammalle yöksi, kun oli kova pakkanen, ja pitkä tukkani oli märkä. Seppo osti minut toisinaan menemään mammalle yöksi, kun äidillä ja isällä oli iltameno, ja hänen olisi pitänyt hoitaa minua. Sain elämäni ensimmäiset sarjakuvalehdet tällä tavalla. Ne olivat Hullu-Jussi ja Pikku-Lulu. Elokuvateattereita oli kaksi: Pirtti-Elo Kauppakadulla ja Kino Savontiellä torin vieressä. Elo oli pienempi, Kino hienompi. Elossa näin elämäni ensimmäisen elokuvan. Se oli “Lumikki ja 7 kääpiötä”. Seppo vei minut. Olin niin onnellinen, että tanssin pitkin jalkakäytävän reunaa koko matkan. Olin varmaan viisi. Sunnuntaisista Kinon “Nonsista”, NonStopeista tuli myöhemmin suosittuja. Ne oli nähtävä moneen kertaan peräkkäin. Äiti ja isä kävivät elokuvissa silloin tällöin. Ainakin, kun tuli uusi suomalainen elokuva. Olin varmaan taas tehnyt jotakin, josta äiti ei tykännyt. Ainakaan hän ei ollut puhunut minulle vähään aikaan mitään . Kun kuulin, että vanhempani menevät illalla elokuviin kysyin äidiltä, mikä sen nimi on. Hän sanoi: “Minä soitan sinulle illalla.” Säikähdin! En ollut ymmärtänyt olleeni noin tuhma enkä uskaltanut kysyä enempää. Illalla vasta selvisi, että se oli sen elokuvan nimi! Eikä äiti ollutkaan yhtään vihainen. Olin joskus heidän mukanaan. Istuin heidän välissään tai isän sylissä. Kerran katsoimme Kinossa suomalaista elokuvaa, jossa oli valtava sora-alue. Siellä piti räjäyttää. Kuului huuto. “Ampu tulee.  Palaa jo!”  Silloin huomattiin, että kaksi pikkupoikaa käveli vaarallisella alueella. Sytytyslangassa tuli eteni ja eteni. Pelkäsin niin, että valuttauduin lattialle piiloon, suljin silmät ja korvat. En halunnut nähdä. Teatteriesityksiä oli aina mukavaa nähdä. Työväentalolla olimme katsomassa Heinolan oman Työväenteatterin näytelmiä, mutta Punaisessa Myllyssä  oli hauskempaa. Seminaarin juhlasalissa näin monen tunnetun elokuvanäyttelijän esityksiä, Liisa Tuomen, Jalmari Rinteen ja suosikkini Joel Rinteen. Reuman salissa esiintyi ainakin Lasse Pöysti. Aina, kun hän tuli Heinolaan, hän koetti ehtiä tapaamaan tätinsä Linea Köhlerin perheineen. 1954 Heinolassa oli maatalousnäyttely. Se oli Jyrängössä Lahden tien varressa. Siellä oli myös Tivoli. Olimme molemmissa, lopuksi Tivolissa. Johtaja Sariola vei meidät eri paikkoihin. Tutustuin hänen lapsiinsa, kahteen poikaan ja tyttöön, ja pieneen simpanssiin nimeltään Toto. Tervetuloa uudelleen! Seuraavana päivänä menin sinne ilman lupaa. Se ei ollut vielä auki, mutta sinne jonotettiin jo. Katselin touhua vähän kauempaa, ja johtaja näki minut. Hän vinkkasi minut sisään. Koti ei tullut mieleen koko päivänä, niin hauskaa oli, mutta hämärän laskeutuessa se pamahti mieleen. Nälkäkin tuli. Päätin oikaista kotiin rautatiesillan kautta, kun ei tarvinnut mennä yksin. Lehdon Kimmo oli myös kotimatkalla. Rautatiesillalla jännitti aina, mutta juoksimme emmekä katsoneet alas. Kotona odotti selkäsauna. Minua oli etsitty kaikkialta, Tivolistakin. Minun pelättiin hukkuneen virtaan. Kun Sirkus tuli kaupunkiin se oli linja-autoaseman luona tai Plaanilla. Joskus se taisi olla raviradallakin. Isä sai vapaaliput esityksiin, ja toivomuksestani myös kävimme. Leijonat ja tiikerit olivat kiinnostavimpia. Kerran siellä oli musta pantterikin. Ne tulivat areenalle matalaa rautaverkkotunnelia pitkin ja karjahtelivat. Ne olivat niin lähellä. Kerran sain vapaaliput omikseni ja keräsin kaverijoukkoa mukaani. Haluni oli viedä kaikki sisään ilmaiseksi, mutta pettymykseksi vain kaksi pääsi sisään. Pyykit pestiin pyykkituvassa siltojen lähellä. Illu-täti eli Lilja Illukka, auttoi äitiä kuten aina, kun oli jotakin suurempaa (juhlat, suursiivoukset, ikkunoiden pesu, pyykit).  Tenholan kaupan kärryt oli lainassa, jotta pyykkikorit saatiin kuljetettua. Pyykkituvassa oli kuumaa, kosteaa ja höyryistä. Ovet pidettiin auki. Minä tutkin ympäristöä, laskeuduin portaat alas rantahietikolle ja kävelin pitkin joenrantaa. Vesi oli kirkasta, ja kalat näkyivät hyvin. Virtaus oli voimakasta. Se vauhditti veneitä, laivoja ja tukkilauttoja, kun ne menivät jokea alas. Kun ne ajoivat virtaa ylös, hidastui vauhti välillä kovastikin. Joku pieni alus ihan pysähtyi, mutta pinnisti kuin pinnistikin eteenpäin .Jotkut ottivat vauhtia, jotta pääsivät siltojen alitse rauhallisemmille vesille. Sen kuuli äänestä. Vedessä oli pyörteitä. Ne imivät ja olivat vaarallisia. Sellaisia oli mattolaiturin takana Hiidenhaudassakin. Sinne ei saanut mennä, enkä olisi uskaltanutkaan. Miksi aallot uivat vastavirtaan? Eräänä pitkänä pyykkipäivänä, jolloin koko talven lakanapyykki  pestiin, nojailin ja roikuin metallikaiteella pesulan edessä. Joku mies käveli rautatiesillalla Siltasaaren suunnasta. Hän pysähtyi ja yhtäkkiä loikkasi kaiteelle ja hyppäsi alas. Kädet ylhäällä ja  jalat edellä hän molskahti veteen, harmaa puku päällä ja kengät jalassa. Huusin pesutupaan, että mies hyppäsi rautatiesillalta. Kaikki naiset juoksivat kaiteelle katsomaan. Vedessä ei näkynyt ketään. Oletko varma, että hyppäsi? Kuoliko hän? Veikö virta  kauaskin? Sitten Siltasaaren venekatoksen kohdalta nousi miehen pää. Hän oli lähellä Siltasaaren rantaa. Hän ui pienen matkan, kahlasi ja kiipesi sementtireunalle. Toinen kenkä puuttui. Mies käveli pois. Kaikki pyykkärit seurasivat puhumatta. Tilanne oli ohi. Miten hän selvisi? Rautatiesilta oli jännittävä ja pelottava, mutta erittäin kiinnostava. Kun katsoi alas  lautojen raoissa vilisi virtaava vesi. Alkoi pyörryttää ja tuntui, että silta kaatuu. Kun juna lähestyi se vihelsi, ja me juoksimme harjulle. Joskus emme ehtineet sillalta pois, vaan käperryimme graniittipylvästä vasten. Silmät ja korvat oli pakko sulkea. Sillä tavalla pelon kesti paremmin. Koko silta järisi ja tärisi, kivipylväskin. Maantiesillalta käsin tutkittiin Kymenvirran pohjaa. Lapset seurasivat, kun sukeltaja pukeutui isoon pukuunsa. Se oli paljon isompi kuin mies. Kenkien pohjissa oli painolevyjä kuin tiiliskiviä. Päähän laitettiin  suuri metallipallo, jossa oli pyöreitä ikkunaluukkuja joka puolella. Ne suljettiin hyvin. Mies sai ilmaa letkujen kautta, jotka olivat niin pitkät, että ne ulottuivat sillalle miehen ollessa pohjassa sillan alla. Kuplia nousi pintaan. Välillä hän nousi takaisin sillalle ja laskeutui taas. Painoja lisättiin. Virran vaarat tunnettiin hyvin. Niistä muistutettiin jatkuvasti. Minä näin usein pahoja unia, joissa virta vei. Uimakopilla Rantapuiston rannassa en tykännyt käydä, vaikka siellä oli seinät suojana vedessäkin. Se oli liian lähellä siltoja. Uimarannalla nautin uimisesta, mutta en sataman puolella. Onneksi puomit olivat suojana. Näin kerran, kun yksinäinen lippalakki ui alavirtaan. Mies oli hukkunut. Häntä ei löydetty. Meillä oli soutuvene. Isä oli innokas kalamies. Sepon kanssa he kävivät kaukanakin kalassa, minä lähellä. Selkäsaarien luona olemme olleet ongella ja jollakin kummeliluodolla. Isän soutaessa minä vedin uistinta Tähtiniemen edustalla edestakaisin. Olimme kauan ,ja isä kysyi useampaan kertaan eikö edes nyi. Ei nykinyt. Päätimme lähteä kotiin ja isä kelasi uistimen siimaa. Silloin iso kala hyppäsi pintaan. Haavilla se nostettiin veneen pohjalle. Joku tuttu ajoi moottoriveneellä ohi ja kysyi onko tullut saalista. Iloissaan isä nosti suuren haukemme ilmaan ja näytti. Silloin kala ponkaisi ja putosi. Me molemmat tajusimme , että ilo hyvästä kalansaaliista taisi olla lyhyt. Se putosi veneen laidalle ja siitä veneen pohjalle. Mikä helpotus ja ilo. Kesällä kaupungin edustalla järjestettiin moottorivenekilpailuja. Rantapuiston rannassa ihmiset seurasivat vauhdikasta ja roiskuvaa menoa. “Pikaliippareiden” kilpailut olivat aivan hurjia. Ääni oli hirmuinen ja vauhti vaarallisen kovaa. Joku vene lensi aallokossa ilmaankin. Moottori roikkui alhaalla, ja kokka oli kohti taivasta. Kaupungin nopeimmat (ja komeimmat) moottoriveneetkin kilpailivat. Erkki Luiston vene voitti, tietysti. Siinähän oli auton moottori. Kilpaveneiden varikkoalue oli Konepajan rannassa. Tukkilaiskisat ja -näytökset pidettiin siltojen luona. Miehet laskivat virran mukana keksi kädessään. Välillä he juoksivat tukkia pitkin, kääntyivät ja juoksivat takaisin. Joku polvistui tukin päässä juomaan vettä samalla tasapainoillen sauvallaan. Tukkia pyöritettiin vauhdikkaasti jalkapohjilla eteenpäin, sitten pysähdys ja sama taaksepäin. Näimme myös miten nopeasti pudonnut mies pääsi takaisin tukille ja lasku jatkui. Taitavia olivat. Heinolalaisilla oli paljon soutu- ja moottoriveneitä. Perheet tekivät eväsretkiä lähisaariin ja kuljettiin huviloille. Tähtiniemi oli suosittu paikka, vaikka siellä oli kyykäärmeitä. Mekin ajelimme usein omalla tai tuttujen veneellä viettämään kaunista päivää jollekin kalliorannalle ja uimaan. Ystäväperheet , joilla oli lähistöllä huvila, kutsuivat usein kylään. Meidän moottorivenettä pidettiin Rantapuiston yhdessä venelaiturissa. Menimme yleensä yläjuoksulle. Alajuoksulla pelkäsin koko ajan virran voimaa. Aina veneillessämme varoimme karanneita tukkeja ja uppotukkeja. Olin usein tähystäjänä. Harjun takana oli sähkölaitos. Se piti jatkuvaa vinkuvaa ääntä. Laamasen Mirrille alue oli tuttu, eikä häntä pelottanut. Minä en viihtynyt sen lähellä, vaikka siellä oli hyvät kukkaniityt. Menimme sinne  poimimaan kukkia. Harjun ja sähkölaitoksen välissä oli rautatie. Se oli mielenkiintoinen alue. Siihen tutustuin varmaan Schildtin Annukan kanssa. Kukaan ei ajanut meitä pois ja koimme paljon mukavaa. Uskalsimme alittaa sivuraiteilla junanvaunuja, seurasimme miten peruutuksen jälkeen vaunut liitetään toisiinsa, autoimme kääntämään veturia pyörivällä kääntöpaikalla (sitä piti työntää) ja saimme ajaa resiinalla. Olimme innoissamme. Kaikkialla tuoksui terva. Rautatien takaakin löytyi kiinnostavaa. Siellä oli teurastamo. Siellä olimme salaa, vaikka miehet ovella vilkuilivatkin meitä. Emme kuulleet sisältä mitään kamalaa, eikä sinne viety yhtään eläintä, silloin. Löysimme kuitenkin luita ja hevosen jalkoja. Niissä oli kaviot ja karvoja. Perheissä oli paljon kissoja, mutta monilla oli myös koira. Koirilla oli pihalla koirankoppi, jossa ne usein olivat kiinni. Koirat haukkuivat ja hyppivät, kun niiden läheltä meni, vaikka kadulla aidan takana. En tykännyt koirista. Kirjakauppias Kinnusella oli boxeri nimeltään Gidi. Se oli hirvittävän ruma. Roikkuvasta tummasta naamasta pilkotti terävät hampaat, kun se vimmoissaan juoksi ja räyhäsi juostessaan aidan viertä kotipihallaan mennessäni ohi. Se sai olla vapaana pihalla. Nähdessään jalankulkijan se syöksyi aidalle. Pelkäsin sitä, vaikka se käveli omistajansa vierellä kadulla. Se oli joka tapauksessa irti. Toinen pelottava koira oli Koulu- ja Kaivokadun kulmassa, Siltasen Tanskan dogmi, vai oliko se Koposen. Se oli iso, musta ja irrallaan pihalla. Molemmat karkasivat välillä omille teilleen, meidänkin pihaan. Olin hyvin onnellinen, kun tuli uusi laki, että koirien pitää olla kiinni. Helpotti. Schildtin Pikua pelkäsin vain vähän. Se oli musta ja muuten kuin pystykorva, mutta sileäkarvainen. Kun olin yksin sen kanssa aristelin, mutta jonkun perheenjäsenen ollessa lähellä kaikki oli hyvin. Perheen ollessa matkoilla me hoidimme sitä, ja hyvin meni. Oikeastaan tykkäsin siitä. Talvella hiihdimme kavereiden kanssa paljon. Lunta oli runsaasti ja ladun sai vaikka omaan pihaan tai kirkon pihaan. “Supin kuppi” oli paras paikka laskea suksilla mäkeä. Sinne hiihdettiin ja siellä laskettiin , mentiin alas ja ylös, uudelleen ja uudelleen. Latuja oli joka puolella. Hyppyrinkin joku teki aina. Minulla oli Järviset, ja kun ne menivät poikki sain uudet Järviset. Annukalla oli Karhut. Siteet olivat “Rotanloukut”. Meitä oli iso joukko lapsia, jotka opimme luistelemaan Kirkkolammella. Isot pojat, kuten Seppo, luistelivat ja pelasivat siellä myös. Jää saattoi olla niin kirkasta, että kurkistelimme näkyykö ruutanoita. Suurimmalla osalla lapsia oli “Nurmekset”. Suutari oli laittanut monon kantaan reiän metallireunuksineen. Monot jalassa kävelimme tai potkuttelimme  Kirkkolammelle. Lammen laiturilla tai potkurissa istuen kaivoimme kannan kolon lumettomaksi luistimen avaimella. Sitten vaan luistimen kantaosa koloon ja avaimella ruuvaten etuosa tiukasti monon laitoja puristamaan. Ja ,“ ei kun menoksi” viilettämään nilkat notkuen pitkin Kirkkolampea. Urheilukentällä luistelimme myös. Siellä oli pitkä rata, jota nilkutimme ympäri. Lumivalleilla oli jaettu alueita erilaisille luistelijoille. Jää oli suljettu jäädytyksen ajaksi, tietysti. Vettä laskettiin paloletkuista jäälle. Se tasoitettiin vetämällä leveää aisaa, jossa oli kiinni painava kangas. Mitä kovempi pakkanen sitä nopeammin vesi jäätyi ja me pääsimme jäälle. Riihkunmäki Kaivokadun päässä oli hyvä mäenlaskupaikka. Laskimme usein pahvinpaloilla. Niitä lojui toisten jäljiltäkin.  Seppo teki minulle poikakerhossa punaisen vaneripulkan. Se oli aarre. Sillä oli hyvä laskea harjun rinnettä, ja kyytiin mahtui toinen ellei laskenut mahallaan. Ylhäältä asti en uskaltanut laskea. Puolivälistä Kirkkokadulle tai lammelle tuli jo hurja vauhti. Alasen Päivi ja Laamasen Mirri laskivat kerran päin puuta. Päivi oli edessä ja sai otsaansa haavan. Se piti ommella sairaalassa. Kirjaston takana Rauhankadulla oli pieni töyräs, jossa laskimme myös, mutta se oli vain varapaikka. Viisivuotiaana sairastuin joulukirkossa tuhkarokkoon. Nukuin siellä koko ajan, ja kuume oli korkea. Sairastin pitkään, mutta olin jo paranemassa, kun yhden poliisin tytär, Kaarina, sairastui samaan tautiin. Hän sai jälkitaudin, aivokalvontulehduksen. Vanhempani pelkäsivät minunkin saavan sen. Kaarina ei parantunut ollenkaan, vaan kuoli, joten sain jatkaa kotikaranteenissa. Pääsin ensimmäisen kerran ulos, kun menimme Kaarinan hautajaisiin. Se oli joskus keväällä. Hän makasi avoimessa arkussa kotipihalla vaaleat pitkät hiukset olkapäillään. Ystäväni kuoli, mutta Aassin Ritiltä kuoli äiti. Tiesin vain kaksi, joilla ei enää ollut äitiä. Heinolassa oli monia lapsia, joilla ei ollut isää. Olin varma, että kaikki olivat kuolleet sodassa. Laamasen Mirrin isä kuoli, kun olimme kolmannella luokalla, eikä ollut enää sota. Hautajaispäivänä  tahdoin viedä kukkia. haudalle. Kävimme isän kanssa ostamassa pienen atsaleakimpun. Kun muut olivat laskeneet kukkansa  menin minä, viimeisenä, ja laskin omani. Isä odotti kauempana. Tunsin vain yhden vauvan. Alakertaamme, Niilo Kekkosen perheeseen, syntyi tyttövauva. Brita Kekkonen, mamma, puhui Leena-tyttärelleen ruotsia. Pieni Leena sekoitti puheessaan molempia kieliä. Parivuotias Leena oli ollut ensimmäistä kertaa katsomassa äitiä ja vauvaa. Meidän isä kysyi, että miltä se vauva näytti. “Ruma ruu,” vastasi Leena. Päättelimme, että poikaa, veljeä, oli odotettu.( bror = veli ) Tiesin hyvin, että oli ollut sota. Schildtin tytötkin tiesivät. Olimme kuulleet vanhempien puhuvan siitä. Kun kuului lentokoneen ääni juoksimme piiloon, koska kone oli mielestämme vihollisen sotakone. Joskus huusimme sille, että Ryssä! Kun lentokoneista tiputettiin lentolehtisiä kilpailimme kuka saa eniten ja mitä väriä. Niitä keräten juoksimme pitkin katuja ja aina yhtä innoissamme. Toisinaan kone veti perässään pitkää kangasta, jolla mainostettiin jotakin tapahtumaa.  Jos lentokone oli vähän isompi tiesin, sen lentäjänä täytyi olla Nordmanin Folke. Hän vilkutti koneen valoja äidilleen tervehdykseksi, ja sehän piti nähdä. Heinolan kadut olivat sorateitä, mutta pinta oli kova. Kun satoi vesi virtasi alas Kaivokatua pitkin jalkakäytävän reunaa ja kuljetti hiekkaa. Tästä syystä Kirkkokadun mäki oli hyvin kivinen ja siinä oli veden tekemiä pitkiä juonteita. Schildtin nurkalla oli viemäri, jonka rautaritilän läpi vettä ja hiekkaa molemmilta kaduilta valui kaivoon. Usein kuitenkin kävi, että kaivo täyttyi. Sadevesi tulvi kadulle ja jalkakäytävälle. Siitä se valui talon nurkassa olevaan kellariin. Kellari täyttyi ja katu lainehti. Kaivokadun mäkeä oli kuitenkin hauskaa laskettaa tikkuja virtaavassa vedessä. Ne olivat laivoja. Kilpailimme kenen laiva tulee ensimmäisenä viemärinkannelle. Tienpinnan alla hiekka oli keltaista. Kun Siltakadulla Syrjälän kohdalla ja Kaivokadulla meidän kohdalla tehtiin putki- tai kaapelitöitä kaivettiin” katu auki”. Se oli lapiotyötä. Tasareunaiset ja -pohjaiset ojat keskellä tietä houkuttelivat leikkijöitä. Kuumana kesäpäivänä, kun miehet eivät olleet enää töissä, tai sunnuntaina, menimme kaivauksiin leikkimään. Siellä oli viileää. Hiekka oli mukavaa käsissä, muovautuvaakin. Ojan pohjalle oli hyvä piirtää. Vain jalkakäytävillä torin nurkilla muistan asvalttia. Olin Annukan ja Hilkan kanssa menossa uimarannalle aurinkoisena kesäpäivänä, paljain jaloin. Rautalan talon nurkalla jalkakäytävä oli niin kuuma, että jalkapohjia poltti. Katuun jäi painaumat varpaista ja kantapäistä. Syksyllä 1952 lähes kaikki ystäväni aloittivat koulun. Hilkka meni Tommolaan lastentarhaan. Minä en päässyt minnekään. Olin täyttänyt maaliskuun lopussa kuusi. Keskuskoulussa Kirkkokadulla käytiin iltavuorossakin. Se oli niin täynnä. Tarhatkin olivat täynnä. Myöhemmin syksyllä pääsin  kuunteluoppilaaksi Harjoituskouluun opettaja Signe Rainion luokalle. Samassa luokassa oli myös toisluokkalaisia. Seinän takana oli Aili Salon samanlainen luokka. Mirri oli siinä. Koulu oli Maaherranpuiston vieressä. Lampikadun puolella oli isojen tyttöjen luokat. Toisella puolen pihaa oli kolmansia ja neljänsiä luokkia ja sali. Välissä olevassa rakennuksessa  asui johtajatar Sirkkola. Lampikadun varrella olivat vessat ja puuvaja. Luokissa oli pyöreät pönttöuunit, ja ne lämmitettiin puilla. Vessassa noustiin korkeita portaita ylös. Siellä oli pitkä rivi reikiä. Tytöillä oli oma vessa, pojilla oma. Isoilla oli myös erikseen omansa. Siellä oli kurja käydä. Se vei paljon aikaakin. Kerran talvella minulle tuli pissahätä välitunnilla kesken innokkaiden lumenkaivuutouhujen.” Voi, ei! Välitunti loppuu pian. Minulla on paljon päällä, villainen kokohaalarikin. Luokassa pitää olla, kun tunti alkaa.” Mietin vaatteitteni määrää ja kaivauduin syvemmälle lumeen. Kelloa  kilistettiin jo. Päätin pissata housuun. Arvelin vaatteitteni imevän pissan, niin ettei kukaan huomaa. Eivät huomanneet. Eikä tuntunut edes märältä ,kun istuin.   Kesällä kävin innokkaana Summan talon piharakennuksessa. Siellä asuivat Schwanckit, äiti ja tytär. Molemmat olivat taidemaalareita. Tytär Tatjana maalasi monien heinolalaisten muotokuvat, minunkin. Opettaja oli kertonut isälle, että Tytillä on tuli pepun alla, joten mallina istuminen ei liene ollut helppoa. Minulle oli luvattu, että saan leikkauttaa pitkän tukkani lyhyeksi, kun taulu on valmis. Virtakadulla  kirjakauppias Kinnusen talossa oli Jäppisen kampaamo. Siellä tukkani leikattiin. Mirrilläkin oli lyhyet hiukset. Toisella luokalla olin samassa luokkahuoneessa kuin ensimmäisellä luokalla. Opettajakin oli sama. Se oli yhdysluokka nytkin. Eräänä päivänä, kun me toisluokkalaiset pääsimme kotiin, ja ensiluokkalaiset jäivät vielä tunniksi , selvisi, ettei Summan Pirjolla ollut kaikkia läksyjä seuraavaksi päiväksi. Hän oli ollut sairaana. Hänellä ei ollut sahanpurumassaa, josta piti muovailla koira. Sen piti olla valmis seuraavana päivänä. Tunti oli alkanut, ja ovi oli kiinni. Pirjo ei uskaltanut mennä kysymään. Pirjoa piti auttaa, jottei hänelle tule toruja. Minä koputin oveen. Avasin sen ja sanoin: ”Anteeksi, että häiritsen, mutta Pirjolla ei ole sahanpurumassaa huomiseksi.” Silloin opettaja vain ojensi kätensä ja osoitti luokan perällä olevaa uunia sanoen: ”Nurkkaan!” Olin varma, että pääsen kotiin ihan pian. Olin nytkin väärässä. Pääsin vasta, kun tunti oli loppu ja kaikki poistuneet luokasta. Opettaja tuli luokseni ja pyysi kääntymään. Olin seisonut selin luokkaan koko ajan. “Tytti. Ymmärrätkö, mitä pahaa olet tehnyt? hän kysyi. Tiesin, mitä pitää vastata, jotta pääsen kotiin. Vastasin: Kyllä. Anteeksi!” Sanoin näin, vaikka en mielestäni ollut tehnyt mitään pahaa! Kolmannella luokalla olin Savontien puoleisessa rakennuksessa. Opettajani oli Elsa Kaarela. Luokassani oli nyt kolmannen ja neljännen luokan oppilaita. Me esitimme jossakin Seminaarin juhlasalissa vietetyssä juhlassa ohjelman, jossa jokainen lausui joitakin Kalevalan säkeitä. Kotiin tuli ohje, että päällä pitäisi olla kansallispuku tai jokin sen tyyppinen. Äiti osti minulle Sääksmäen kansallispuvun. Siihen kuuluivat valkoiset tai punaiset pitkät sukat. Pidin aina punaisia. Kenelläkään muulla ei ollut punaisia pitkiä sukkia. Rakastin pukuani. Pidin sitä kevätjuhlassa, ja se oli päälläni , kun kesken oman juhlan sain luvan pinkaista Lyseolle Sepon ylioppilasjuhlaan. Tahdoin pitää sitä myös juhannuksenakin. Tunsin olevani juhannustyttö. Jo aamusta odottelin Kaivokadulla, että Schildtin pihasta kuuluisi  ääniä. Närelältä päin lähestyi nuoripari. He vilkuilivat minuun, supisivat keskenään ja nauroivat, vilkaisivat uudestaan ja nauroivat taas. Silloin laitoin kädet lanteille, katsoin heitä suoraan silmiin ja sanoin napakasti: ”Tämä on Sääksmäen kansallispuku. Punaiset sukat kuuluvat asuun!” Tietämättömät isot ihmiset! Tänä vuonna 1955 moni asia muuttui lopullisesti. Seppo lähti heinäkuussa armeijaan, eikä enää palannut Kirkkokatu 21:een. Schildtit myivät talonsa ja olivat muuttamassa Kouvolaan. Me muutimme syksyllä uuteen omaan kotiin Harjoituskoulun viereen Koulukatu 4.ään. Uudet asiat täyttivät mielen. Kirkkokatu 21 ympäristöineen jäi taakse. En käynyt siellä enää koskaan.