rvonimen myöntämisellä on eurooppalaisissa kulttuureissa kohtuullisen pitkä historia. Suomen nykyinen järjestelmä on sekoitus ennen vuotta 1809 vallinneesta ruotsalaisesta nimitysperinteestä ja em. vuodesta alkaneesta venäläisen perinteen vähittäisestä ymppäytymisestä ruotsalaiseen.

Ruotsalaisessa perinteessä keskeinen muoto oli aatelointi, jolla kuningas osoitti tyytyväisyyttään tai kiitollisuuttaan hänelle kuuliaisuutta osoittaneelle ja palveluja tehneelle alamaiselle. Venäläinen perinne pohjautui Pietari Suuren vuonna 1722 päättämään valtion virkojen rankijärjestelmään, joissa korkeimpiin virkoihin liittyi viran haltijan aatelointi.

Nykyään Suomessa – joidenkin suureksi mielipahaksi – ei enää aateloida. Sen sijaan arvonimiä Tasavallan presidentti myöntää pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa. Tosin Venäjän vallan jäänteenä valtion hallinnon virkanimikkeistössä on säilynyt neuvoksen nimike. Ministeriöiden korkeita virkamiehiä kutsutaan neuvoksiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi hallitusneuvos, finanssineuvos, opetusneuvos. Neuvoksisuus liittyy siis virkaan eikä henkilöön.

Tällä hetkellä käytössä on 108 arvonimeä. Mielenkiintoista on, että mikään ei estä esittämästä uutta arvonimeä, vaikka yleisesti tyydytään jo käytössä olevan ehdottamiseen. Viimeisin uusi arvonimi on ylisosiaalineuvos, joka arkkiatrin arvonimen ohella voi samanaikaisesti olla maassa vain yhdellä henkilöllä kerrallaan.

Pitäjänneuvoksen arvonimi voi myös olla kunnassa vain yhdellä henkilöllä kerrallaan. Eniten ehdotetaan talousneuvoksen arvonimeä. Yhteensä arvonimiä on myönnetty vuodesta 1918 lähtien n. 13 000.

Tasavallan presidentin asetuksen 27.12.2012 mukaan arvonimi myönnetään hyvämaineiselle ja nuhteettomalle henkilölle. Tämän vuoden toukokuun 25. päivänä heitä oli Tasavallan presidentin päätöksen mukaan 83. Yksi heistä oli eläkkeellä oleva opettaja ja seminaarin koulun entinen rehtori Asko Alho, jolle presidentti myönsi kotiseutuneuvoksen arvonimen pitkästä ja ansiokkaasta kotiseututyöstä.
 
sko Alhon kotiseututyötä voisin luonnehtia monesta näkökulmasta. Yksi niistä liittyy Alhon opettajan rooliin, jossa hän korosti oman kotiseudun, sen historian ja kulttuurin tuntemusta ihmisen arvokkaana kasvualustana.

Uudempi sosiologinen tutkimus todentaa tätä kasvatusnäkemystä ihmisen merkittävimpänä identiteetin ja persoonallisuuden muokkaajana. Me palaamme lapsuutemme maisemaan, ihmissuhteisiin ja merkityksiin koko elämämme. Tästä näkökulmasta on kertonut mm. Alhon seminaariaikainen opiskelijatoveri Jorma Hynninen Pekka Hakon kirjoittamassa kirjassa Jorma Hynninen Sielun maisemia.

Toinen näkökulma liittyy Alhon pitkäaikaiseen työhön Heinolan historiatoimikunnan sihteerinä. Yli 20 vuotta kestänyt organisointi ja toimituksellinen työ kuvastaa Alhon sitkeyttä ja määrätietoisuutta, mutta kertoo myös erinomaisista diplomaattisista taidoista, joiden avulla hän hoiteli kaksi kaupungin kokonaishistoriallista teosta ja Heinolan Kylpylaitoksen historian onnelliseen päätökseen.

Muutamista noiden vuosien 1976 - 1998 aikana käymistämme keskusteluista ymmärsin, että moni työ oli useamman kuin kerran katketa milloin rahoitukseen milloin ongelmiin kulloistenkin kirjoittajien kanssa. Heinolan historiateosten lisäksi Alho on ollut mukana useiden muiden Heinolaan liittyvien kirjojen toimituskunnissa. Viimeisimmäksi Elämäntyönä tulevaisuus - Sata vuotta opettajien yhdistystoimintaa Heinolassa.

Kolmas ja ehkä näkyvin näkökulma on Asko Alhon usean vuosikymmenen jatkunut ja yhä edelleen jatkuva työ Heinola-Seurassa, jonka perustajajäsen hän on. Seuran järjestämässä Vuoden Unikeko ja Wanhan Ajan Joulu -tapahtumissa Asko on vuoren varmasti mukana Lions Club - Heinolan Sillat järjestämistä kalamarkkinoista puhumattakaan.

Luettelematta tämän enempää Asko Alhon ansiolistaa hänen saamansa kotiseutuneuvoksen arvonimen perusteeksi totean, että Asko Alholle luonteenomainen tapa on puheiden sijasta täyttää työllä ja teoilla oma paikkansa heinolalaisessa yhteisössä. Tuntuu oikealta sanoa, että Asko Alhossa personoituu myös Heinolan seminaarin oppilaisiinsa iskostama kasvatusydin: syvä rakkaus ja kunnioitus opetustyöhön, oppilaisiin, kotiseutuun ja isänmaahan.

Se on ollut vahva arvopohja, josta ponnistaen Alho voi rehellisesti sanoa: olen ollut ja olen edelleen elämän palveluksessa.

Mauno Kuusela