Toimittaja Leena Kekkosen juhlapuheenvuoro
Heinola-Seuran 30-vuotisjuhlassa 7.6.2015

Kotiseutu, mielen kartta

Noin 45  vuotta sitten, kun moottoritietä alettiin kaavailla Lahden ja Heinolan välille ja ensimmäisiä sitä tarkoittavia maanmittareita liikehti seudulla, isäni Pekka Kekkonen havaitsi Myllykylässä ruisrääkän ääntelevän Arolan talon pellolla, omien sanojensa mukaan ensi kertaa vuosikymmeniin. Se peltosarka rauhoitettiin. Siellä ei saanut liikkua, ja viljelystyöt rajoitettiin minimiin, jotta lintu saisi pesimisrauhan.

   Isälle hänen nuoruutensa linnun paluussa oli melkein jotakin pyhää.

   Sitten yhtenä päivänä isä näki ikkunasta kahden nuoren miehen harppovan pellolla juuri pesän lähettyvillä ja ryntäsi portaille huutamaan: ”Mitä siellä teette? Heti pois sieltä!”

   ”Täällä on erittäin harvinainen lintu”, tiedottivat nuoret miehet.

 

Tässä tapahtumassa tiivistyy mielestäni paljon siitä, mitä sisällytän käsitteeseen kotiseutu. Kotiseutu on jotakin pysyvää mutta myös jotakin muuttuvaa. Muutokset voivat olla hyviä ja  onnekkaita, mutta ne voivat olla myös huonoja. Ne voivat olla yksille hyviä, toisille huonoja.

   Me saatamme olla lukkiutuneiden asenteidemme ja mielikuviemme vankeja niin, että uskomme uusista asioista ja ihmisistä suoralta kädeltä jotakin huonoa, ainakin epäilemme heidän tarkoitusperiään. Niin saattoi käydä ruisrääkän kohdalla. Nuoret ornitologit eivät pitäneet mahdollisena, että maalaiset ymmärtäisivät harvinaisista linnuista mitään.

   Pohjimmaltaan kumpikin osapuoli arvosti lintua suuresti.

 

Kotiseutu on tärkeä ihmiselle, jonka suku on elänyt näillä seuduilla pitkään. Jokainen paikannimi, jokainen luonnon nähtävyys ja jokainen rakennus saa sellaisen ihmisen mielessä erityisen merkityksen.

   Mutta nimenomaan täällä Heinolassa on syytä ajatella ilolla ja kiitollisuudella niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet muualta ja ottaneet Heinolan kotiseudukseen. Tänne on aina tullut uutta väkeä, ja erityisen suuri joukko tuli viime sotien jälkeen siirtoväkenä Karjalasta. Hämäläisen rauhallinen seutu sai näiden ihmisten myötä uusia impulsseja, vilkasta kanssakäymisen kulttuuria, taloudellista yritteliäisyyttä, uusia ruokia, piirakoita meidän jälkiuunileipämme rinnalle.

   Monelle muualta muuttaneelle Heinola on tullut niin rakkaaksi, että Heinola-Seurakin on saanut vankkoja tukipylväitä ihmisistä, joiden syntymäseutu on jossakin ihan muualla. Se on kunniaksi Heinolalle ja kunniaksi näille ihmisille.

 

Ehkä muualta tuleva jopa näkee selvemmin, erottaa sellaiset asiat ja ilmiöt, joihin täällä aina asuneen silmä on jo turtunut.

   Molemmilta vaaditaan paljon. Tulijan on kunnioitettava vanhaa, kanta-asukkaan kuunneltava tulijaa. Minulla on lapsuuteni Myllykylästä monta hyvää muistoa siitä, kuinka suurin joukoin saapunut siirtoväki asettui ja ystävystyi vanhojen kyläläisten kanssa.

  Mutta on myös kuvia  siitä, kuinka julmasti erilaisuuteen saatettiin suhtautua.

  Nykyään taitaa olla niin, että Heinola haikeasti kaipaa uutta väkeä. Toivottavasti se on myös valmis sitä vastaanottamaan, ennakkoluuloitta, avoimena.

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi 1980-luvulla merkittävään arkistolöytöön perustuvan teoksen Kuninkaan kartasto. Se sisälsi Kustaa III:n 1700-luvun lopulla sotilaallisiin tarkoituksiin teettämiä karttoja Suomesta, ällistyttäviä taideteoksia, joissa yksittäiset talot, myllyt, sillat ja niiden välillä kiemurtelevat tiet oli merkitty vielä tänäänkin tunnistettaville paikoille.

   Sain Suomen Kuvalehden toimittajana tehtäväkseni esitellä tämän teoksen. Sain poikkeuksellisesti luvan tavallista henkilökohtaisempaan otteeseen. Valitsin tarkastelun kohteeksi Suuren Savontien pätkän, joka alkoi Vierumäen kievarista, kulki Myllykylän läpi Nyynästen kartanon ohi Heinolaan ja päättyi maaseurakunnan kirkolle.

 

Annoin kirjoitukselleni otsikoksi Kotiseutu – mielen kartta. Harvoin jos koskaan on yksittäinen työtehtävä koskettanut minua niin syvältä kuin tuon mutkaisen ja mäkisen tien kulkeminen vanhan kartan, vielä tuntemieni ihmisten, arkistojen, albumeiden ja edelleen olemassa olleiden 1700-luvun lopun rakennusten opastamana.

   Oli Vierumäen kievari, jonka purkamisesta syntyi yksi ensimmäisiä suojeludebatteja Heinolassa. Oli torppariajan rakennuksia ja uusia niiden sijoille nousseita. Oli Nyynästen kartano. Oli Kivalterin talo ja oli Heinolan maaseurakunnan kirkko, ihana harmoninen rakennus paanukattoineen ja omat vanhemmat esivanhempineen, sukulaiset, naapurit, sankarivainajat ja muu pitäjän väki nukkumassa sen juurella.

   Kaikkea tätä yhdisti Suuri Savontie, jota pitkin Elias Lönnrotkin kulki, ihaili kangasvuokkoja tien varressa ja Heinolan uutta siltaa, kuunteli saarnan kaupungin kirkossa ja jatkoi matkaansa. Tätä tietä Heinolaan tultiin ja lähdettiin opintielle, työtä ja parempaa elintasoa etsimään. Tätä tietä kulkivat vuoden 1918 punaiset ja valkoiset. Tällä tiellä ajeli siirtoväki sodan jälkeen lehmineen.

   Tätä tietä tuli edistys ja sivistys, yritteliäisyys ja tulevaisuudenusko. Joskus ne myös ehkä lähtivät tietä pitkin.Nykyisinhän se käy nopeasti. Kangasvuokot on suureksi osaksi uhrattu eikä ruisrääkän ääntä enää varmaan melun seasta erottaisi.

 

Mutta elämä jatkuu. Mielen kartta, johon kaikki edellä kuvattu kuuluu, on piirretty uuteen uskoon. Tekniikka, jollaisesta isovanhempamme eivät osanneet edes uneksia, on nykyisin meidän jokaisen arkea, välttämättömyys, jota ilman emme tule toimeen. Elämämme on muuttunut peruuttamattomasti. Se on tullut helpommaksi ja turvallisemmaksi useimmille meistä. Mutta se on muuttunut myös kiivastahtisemmaksi ja vaativammaksi.

   Kotiseudulla on tärkeä merkitys sen kannalta, miten selviydymme muutoksesta, miten kestämme ankarat vyönkiristyksen ajat ja miten kestämme hyvät ajat niin, että Heinola on tulevillekin polville hyvä paikka.

   Näen yhden keinon. Kun olen pohtinut oman sukuni ja vähän muidenkin vaiheita, olen mielestäni hyvin selvästi nähnyt, että ihmisen tärkein perintöosa on hänen lahjakkuutensa.

 

On onnellista, että lahjakkuuden käsite on opittu ymmärtämään laajemmin kuin ennen. Lahjakkuutta ei ole vain hyvä laskupää tai kyky omaksua helposti vieraita kieliä. Lahjakkuutta on myös käden taito ja sosiaalinen kanssakäyminen, mielikuvitus, mietteliäisyys, liikunnallisuus, musikaalisuus.

   Ne ovat ennen vanhaan olleet arvossaan, kun taas – siltä minusta tuntuu – minun kouluaikoinani käsitys arvokkaasta lahjakkuudesta kapeni. Mutta nyt on merkkejä siitä, että asia taas aletaan nähdä laajemmin.

   Olennaista on, että lahjakkuus tunnistetaan ja että se saa arvostusta ja tilaa kehittyä. Siten voi syntyä halu oppia lisää, katsella maailmaa kriittisesti sekä itseä että toisia arvostaen ja suvaiten. Silloin voi kasvaa jotakin uutta. Vaalikoon kotiseutu lahjakkuuksiaan!

   Siinä on mielestäni kotiseudun tehtävä, Heinolalle vanhana koulupaikkakuntana juuri sopiva.

 

Heinola-Seuralle, jonka henkinen ulkojäsen olen ollut jo kauan, lämpimät kiitokset sen tekemästä työstä rakkaan kaupunkimme hyväksi. Onnittelut ja hyvän jatkon toivotukset seuratkoot tätä aktiivisten ihmisten joukkoa tulevina vuosikymmeninä.

   Pari vuotta sitten sukulaiseni Uino Eskola Lahdesta opetti minulle vanhan heinolalaisen toivotuksen, jota en ennestään tuntenut. Sen haluaisin tässä nyt lanseerata yleiseen käyttöön. Toivottakaamme siis kaikki toisillemme Heinolan murteella VOIMIIST!

 

Juhlan jälkeen sisarukset Terttu Sihvo ja Liisa Holstila kertoivat aina tienneensä tuon ystävällisen toivotuksen – mutta muodossa, joka on paljon parempi: ONNELLIIST VOIMIIST! Siinäpä slogan Heinolalle.