Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja ja Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkunan avauspuhe Heinolan kaupunginmuseon uudistettujen näyttelyiden avajaisissa 15.8.2020
 


Hyvä avajaisväki!

Joku ensisijaisesti maailmaa talouden näkökulmasta katseleva saattaa kysyä: Mitä hyötyä on investoida satoja tuhansia euroja vanhojen menneisyyden esineiden esittelemiseen? Vastaan: Hyötyjä on useita. Tapanani on korostaa luennoillani sitä, että ”Menneisyydestään piittaamaton yhteiskunta dementoituu.”

Kuulen usein, kuinka jotain vanhaa asiaa vähätellään siksi, että se on vanha. Silloin puhuja ei ole lainkaan ymmärtänyt, että vanhuus kertoo hyvyydestä eikä huonoudesta, sillä huono ei kerta kaikkiaan ehdi vanhentua, vaan lahoaa, homehtuu, ruostuu tai mätänee ja katoaa.

Kirjastot, arkistot ja museot ovat yhteiskunnallisia laitoksia, muistiorganisaatioita, joiden tehtävä on yhdessä yksinkertaisesti auttaa meitä muistamaan enemmän ja kauemmaksi kuin yksikään yksilö kykenee. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.

Yhteisöön saapuu uusia jäseniä sekä syntymällä että muuttamalla. Osa heistä ymmärtää katsella ympärilleen ja pohtii näkemiään menneen ajan jälkiä, kuten kadunnimiä, rakennuksia ja museoon tallennettuja esineitä ja valokuvia. Tällainen pohdiskeleva, ymmärtävä ja aktiivinen ihminen saattaa jonkun mielestä olla hankala tapaus sikäli, että häntä ei voi viedä, kuten vanha kansa sanoi, kuin pässiä narussa, koska hän ymmärtää!

Todettakoon, että totalitäärisissä menneissä viime vuosisadan suurvalloissa ymmärrettiin museoiden voima ihmisten mieliä muokattaessa ja niinpä niissä olikin ns. erinomaiset museot. Vaan niiden sanoma oli yksipuolinen eikä lainkaan vuoropuhelua tai osallistumista salliva, mikä on aivan olennainen osa tämän päivän museoita.
Mielestäni muistiorganisaatioiden yhteiskunnallinen päätehtävä on myös auttaa ihmisiä paikantamaan itsensä ajan virrassa, pohtimaan itseään menneisyyden ja tulevaisuuden rajalla. Siis rakentamaan identiteettiään. Vuonna 2003 edesmennyt New Yorkin yliopiston professori, mediatutkija Neil Postman oli avainpuhuja Maailman museoneuvoston yleiskokouksessa Haagissa 1989. Siteeraan hänen asian ytimeen osuvaa puhettaan:

Museoesineen arvo on aina sekä aineellisten että aineettomien arvojen summa ja usein aineeton on arvokkainta! Näin museoesineet ovat ikään kuin menneisyyden todistuskappaleita, joiden arvo ei ole itse esineessä, vaan niihin liitetyissä kertomuksissa ja tarinoissa.

Nykyään näkee paljon museoita, joiden näyttelyissä on käytetty valtavia summia digitaalisiin esityksiin eikä ole luotettu niinkään perinteisesti esineeseen ja ihmiseen, museo-oppaaseen. Digitaalisesta aineistosta on nimittäin varsin viisaasti todettu, että se kestää monista eri syistä joko viisi vuotta tai ikuisuuden riippuen siitä kumpi tulee ensin. Siis viisi vuotta tai ikuisuuden riippuen siitä kumpi tulee ensin.

Tästä näkökulmasta kalliomaalauksia tehnyt kivikautinen väestömme oli paljon meitä viisaampaa. Harmi vain, ettemme osaa enää lukea noiden kallioiden kuvien viestejä.
Maailmalla museoissa vieraillessani en ole nähnyt mitään erikoisen upeaa kuuluisissa ja resursseiltaan valtavissa museoissa.

Ei, mainiot ideat ja uutuudet ovat tulleet päinvastoin vastaani suhteellisen pienissä museoissa, sillä siellä ylettömän runsas raha ei ole tehnyt laiskaksi, vaan sen puutetta on paikattu ja korvattu luovuudella ja järjen käytöllä!

Puheeni lähestyessä loppuaan, totean, että tämä hetki on historiallinen kahdesta syytä. Ensiksi muistamme varmasti ikämme nämä koronapandemian jo kerran siirtämät avajaiset yhtenä poikkeusaikojen myönteisenä tapahtumana. Toiseksi maailma jakaantuu juuri nyt kahtia meihin onnekkaisiin, jotka olemme täällä, ja heihin, jotka syystä tai toisesta, eivät ole!

Palaan puheeni alkuun. Miksi vanhojen esineiden esittelyyn investoidaan? Mitä hyötyä siitä on? Aivan ehdottomasti paras kuulemani perustelu sille, että meillä on menneisyyttä käsitteleviä ja esitteleviä laitoksia ja julkaisuja, on perin yksinkertainen.

Lopetan puheeni tuohon perusteluun ja avaan samalla kaupunginmuseon uudistetut näyttelyt. Siis: Monelle meistä tuottaa iloa tutustua menneisyyteen ja kukapa voi väittää, ettei ilosta ole hyötyä!