Ajatuksia Heinolan kotiseutulaulun kirjoittamisesta

Kirjoituksen lopussa on kaksi kotiseutuaiheista laulusanoitusta 1960-luvulta, Elsa Kaarelan ja Arvo Kippolan tekstit. Molemmat runot on Heinolan seminaarin musiikin lehtori Leo Härkönen säveltänyt.

Lisäksi siellä on muutama vuosi sitten Päijät-Hämeen maakuntalauluksi kilpailun kautta valittu Vihreiden harjujen maa.

Sanoituksesta

Laulutekstit ovat pohjimmiltaan mitallista lyriikkaa, jossa samat rakenteet toistuvat osioittain matemaattisen tarkasti.

Laulun sanoituksessa luodaan sävellykselle perustukset tai sävellyksessä annetaan sanoitukselle tarkat puitteet, Sanoitus tai sävellys itsessään on vain osa laulun kokonaisuutta. Vasta yhdessä ne muodostavat nautittavan kokonaisuuden.

Kaksi tapaa sanoittaa

Kotiseutulaulun synnyttämiseen on olemassa ainakin kaksi tapaa. Ensin on luontoa, paikallista historiaa ja elämänmenoa tunnelmoiva runo, sitten säveltäjä antaa valmiiseen tekstiin runon innoittamana yhteislauluksi soveltuvan sävelasun.

Heinola-Seuran johtokunta on päätynyt kilpailua suunnitellessaan tähän ratkaisuun. Sanoittaja on joka tapauksessa henkilö, joka luo tekstille tarinan ja tarinalle kotiseutulaulun mukaisen sisällön, dramaturgian. Useimmiten sävel on helpompi saada mukailemaan sanoja kuin päinvastoin.

Toinen tapa on sanoittaa jo olemassa oleva sävelmä. Näin on tapahtunut mm. Hämeen maakuntalaulun Hämäläisten laulun kohdalla. Orimattilassa syntynyt runoilija J.H. Erkko runoili aikoinaan saksalaiseen kansansävelmään innostavan ja kuvauksellisen tarinan Hämeestä, sen luonnosta ja ihmisistä. Erkon runo on saanut myöhemmin sävelmän neljältä suomalaiselta säveltäjältä, mutta käytössä oleva saksalaissävelmä on tunnetuin ja käytetyin.

Tavut ja painot saa helpoimmin sopimaan, kun käyttää työmelodiaa, kuten Hämäläisten laulussa on tehty. Työmelodian käyttö helpottaa hahmottamista, jos matemaattinen lähestymistapa tuntuu vieraalta. Työtapa on siis sama kuin kirjoittaisi valmiiseen säveleen.

Heinola-Seura toivoo, että kirjoitettavan runotekstin sisältö olisi tunnelmaltaan viimeiseen säkeistöön kohoava ja näin tekstissä Heinolan henki saisi loppuhuipentuman.

Kalevi Peltola

Kaksi heinolalaista kotiseutulaulua 1960-luvulta

Heinola, kotiseutumme
Heinolan kotiseutulaulu

Sanat: Elsa Kaarela
Sävel: Leo Härkönen

Kotiseutu, Heinola, meille parhain paikka on.
Itä-Hämeen helmeksi kaupunkimme mainitaan.
Raikkaat ovat harjumme vuolaan joen rantamme.
Hiljaista ja viihtyisää luonnon kauniin keskellä.

Näkötorniin nousemme etehemme aukenee
kaupunkia, luontoa, ihmisiä, liikettä.
Kymi kirkas kiertelee, vehmaat rannat kaartelee.
Sinisiä järviä, salmia ja lahtia.

Täällä lapsuusleikkimme nuoruutemme toiveineen,
elämämme ihmeineen, riemuineen ja murheineen.
Kotiseutu Heinola siltain, virran kaupunki.
Täällä aina viihdymme, kotiseutu rakkahin.

Heinolan laulu

Sanat: Arvo Kippola
Sävel: Leo Härkönen

Heinola, helmoissas helmiä veen
sinut nostavat harjusi harteilleen
Kymen kyntäissä Kylpylän rantaa.
Mäkirinteiden mattona vuokkojen vyö,
tai värit vaaroilta liekkeinä lyö,
kun syys sinne loisteensa antaa.

Pihamaittesi puutalot pienet nuo
mitä muistoja menneestä meille tuo,
mitä vanhukset taas tarinoikin.
Miten tuoksuu puistoissa muinaiselta
miten hautausmaaltasi hiljaiselta
ajat ammoiset löytää ne voikin!

Tiet kulkea lampien luo salohon
eräpolkuina ennen jo poljettu on,
vanat vaareilta poikien soutaa.
Yhä kutsuvat kaukaiset niemien päät,
savun saarien saunoista siimovan näät,
kalasaaliin voit kareilta noutaa.

Vaan vierellä vanhan pilviä päin
jo tehtaitten piippunsa puhkovan näin,
läpi siltojen liikenne pauhaa.
Soi soitanto virran varsilla uus:
missä laivat laiturin laidassa huus,
melu moottorin rikkoo nyt rauhaa.

Heinola, helmoissas helmiä veen
sinut nostamme aikahan vastaiseen,
mitä toivomme, teemme sen toimin.
Mäkirinteilläs muistomme viipyy vyö,
kun muotoas muuttaa jälkeemme työ
taas poikaimme varttuvin voimin.

Päijät-Hämeen maakuntalaulu

Vihreiden harjujen maa

Sävel: Matti Porola
Sanat: Matti Porola ja Terho Laitinen.

Tuulessa purje vie venettään yli välkkyvän Päijänteen.
Taivaalla pilvet käy leikkejään ja nauravat peilissä veen.
Elokuun aamuiset pellot huokuvat kultaisen tuoksun.
Kuin kuulisin kartanon kellot ja Vääksyltä vesien juoksun.

Tätä maata en mielestäin heitä. Sen sylistä voimani saan.
Vaikka kiirehdin elämän teitä, niin kotiini tuun uudestaan.

Vesijärvellä nään iltaruskon. Pian tummenee päivästä yö.
Huomiseen täällä taas uskon. On tärkeää rakkaus, työ.
Jos Pulkkilan harjulle kuljen, nään sieltä nuo metsät ja maat,
jotka evääksi matkaani suljen, kuten taipaleeltaan kuninkaat.

Tätä maata en mielestäin heitä. Sen sylistä voimani saan.
Vaikka kiirehdin elämän teitä, niin kotiini tuun uudestaan.

Niin tahtoisin pitkälle liitää, kuin suksineen rohkeat nuo,
tai laduillas uljaasti kiitää, jos kunniaa sulle se suo.
Vaikka kierränkin länttä ja itää, niin juuriain irti en saa.
Ne mullassas tahdonkin pitää, sinä vihreiden harjujen maa.

Tätä maata en mielestäin heitä. Sen sylistä voimani saan.
Vaikka kiirehdin elämän teitä, niin kotiini tuun uudestaan.